Kamila säpsähti hänen kysymystänsä. "Enpä tietenkään! Kuinkapa olisinkaan lähettänyt? En ole sellaista ajatellutkaan!" vastasi hän tarpeettoman kiivaasti.
"Eihän se olisi mikään rikos ollut, vaikka lähetitkin, Kamila."
"Minä en ole milloinkaan lähettänyt sinua hakemaan!" toisti Kamila vieläkin ponnekkaammin.
"No, hyvä, niinpä olen tullut kutsumatta. Ethän minua senvuoksi ynseästi lähetä pois luotasi?"
"He saavat kaikin tietää, että olet täällä ollut, ja suuttuvat. Lähde heti pois, ole hyvä! Minä en ole lähettänyt sinua kutsumaan!"
"Hyvä", virkkoi Ramesh tarttuen hänen käteensä, "tule sinä minun huoneeseeni; siellä ei ole ketään muuta."
Koko ruumis vapisten Kamila tempasi kätensä pois, pakeni viereiseen huoneeseen ja sulki oven.
Ramesh käsitti nyt, mitä oli tapahtunut: koko juttu oli jonkin naisihmisen keksimää juonta. Joka hermo värähdellen hän palasi omaan suojaansa, paneutui jälleen makuulle, otti taasen käteensä Pionieerin, silmäili ilmoituksia, mutta ei tajunnut niistä mitään. Toinen hämmentävä ajatus toisensa jälkeen kiiteli hänen mielessään niinkuin pilvi tuulen ajamana.
Sailadzha koputti Kamilan salpaamaan oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Hän pisti kätensä ristikon läpi, työnsi salvan syrjään ja astui sisään. Ihmeeksensä hän näki Kamilan makaavan pitkänänsä lattialla, kasvot käsien peitossa ja itkien kykenemättä käsittämään, miten Kamila oli voinut joutua tähän tilaan, hän kyykistyi makaavan viereen ja kuiskasi lempeästi: "Mikä sinua vaivaakaan, rakkaani? Miksi itket?"
"Miksi lähetitkään häntä hakemaan? Teit kovin väärin!"