Kamila, enempää kuin kukaan muukaan, ei voinut ilmoittaa mitään syytä äkilliseen ja ankaraan tuskanpurkautumiseen. Kukaan ei tuntenut sitä salaista murhetta, joka oli kauan häntä kalvanut.
Hän oli rakennellut itsellensä ilmalinnoja ja oli parhaillaan ollut niitä viimeistelemässä, kun Ramesh astui huoneeseen. Jos tulija olisi varovammin tunkeutunut hänen unelmiensa maailmaan, olisi kaikki voinut olla hyvin, mutta Rameshin otaksuessa, että hän, Kamila, oli lähettänyt häntä hakemaan, linnat sortuivat soraläjäksi. Hänen mieleensä muistui, kuinka Ramesh oli aikonut jättää hänet vankeuteen loma-ajaksi, kuinka kylmäkiskoinen hän oli ollut laivalla, muistui tuo ja paljon muutakin. Omaehtoinen tuttavallisuus oli aivan toista kuin pelkkä kutsun noudattaminen. Vasta heidän Ghazipuriin tultuansa hänelle oli selvinnyt heidän välillään vallitsevan eron valtavuus.
Saila ei kumminkaan voinut sitä ymmärtää. Hänen käsityskykynsä ei riittänyt oivaltamaan, että Rameshin ja Kamilan välillä saattoi olla todellinen, estävä raja.
Hän kohotti Kamilan pään syliinsä ja huudahti: "Kerrohan, rakkaani, sanoiko Ramesh Babu sinulle jotakin epäystävällistä? Ehkäpä häntä harmitti se, että mieheni hänet haki. Olisit sanonut, että syy on yksin minun."
"Ei, ei, hän ei virkkanut siitä mitään! Mutta miksi lähetitkään häntä hakemaan!"
"Minä tein väärin", tunnusti Saila syvästi katuen, "sinun pitää antaa minulle anteeksi."
Kamila nousi kohta istualleen ja kiersi kätensä Sailan kaulaan. "Riennä nyt pois, ystäväiseni", sanoi hän, "Bipin Babu käy varmaan kärsimättömäksi."
Sillävälin Ramesh oli jotakin tehdäkseen tutkinut kaikki Pionieerin sivut, kunnes vihdoin kokosi tarmonsa ja heitti sanomalehden menemään. "Riittäköön", sanoi hän itsekseen, "minä lähden huomenna Kalkuttaan ja järjestän asiani siellä. Mitä kauemmin viivyttelen tekemästä Kamilaa vaimokseni, sitä suurempi konna tunnen olevani!"
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Ramesh oli vakaasti päättänyt suorittaa tehtävänsä Kalkuttassa mahdollisimman pian ja olla missään tapauksessa menemättä Kalitolan seuduille.