Kirjeen sanamuodosta selvisi, että Kamila kovin häntä kaipasi, joskin arkuus esti häntä itse kirjoittamasta. Ramesh oli tullut tienhaaraan ja päätti nyt kohta valita suuntansa. Ratkaisevana seikkana ei saanut olla yksin hänen oma onnensa, vaan myöskin Kamilan rakkaus. Sallimus oli tuolla kaukaisella karilla liittänyt yhteen sekä heidän elämänsä että sydämensäkin.
Niinpä hän kävikin heti toimeen ja sepitti seuraavan kirjeen Kamilalle:
Rakkahin. — Sinä, Kamila, et saa pitää tätä puhuttelusanaa pelkkänä sovinnaiseen kirjetyyliin kuuluvana. Minä en milloinkaan nimittäisi sinua "rakkahimmaksi", ellet tosiaankin olisi se olento, jota rakastan enin maailmassa. Jos olet tätä epäillyt, jos olen milloinkaan loukannut tunteitasi, niin se tosiasia, että minä mitä vilpittömimmin nimitän sinua "rakkahimmakseni", toivoakseni hälventää ne epäilykset ja viihdyttää haavojen kivun ainiaaksi!
Miksi tätä laveammin selittelisin? Moni seikka tähänastisessa käyttäytymisessäni on sinua varmaan loukannut. Jos sydämesi senvuoksi minua syyttää, en kykene syytöstä kumoamaan. Voin ainoastaan yhä uudelleen vakuuttaa, että sinä olet rakkahimpani ja ettei ole ketään, jota kohtaan tuntisin samaa rakkautta. Tämä kenties ei kelpaa täysin puolustamaan kaikkia käytökseni virheitä, mutta se on ainoa, minkä voin sinulle tarjota. Kun siis nimitän sinua "rakkahimmaksi", niin tahdon siten pyyhkäistä olemattomiin koko epäilyksien kalvaman menneisyyden ja laskea tulevaisen rakkautemme perustuksen. Usko minua: sinä olet minun ainoa ajatukseni, sinä olet totisesti minun "rakkahimpani". Kunhan sen varmasti uskot, niin epäilykset ja levottomuus lopullisesti hälvenevät.
Tahtoisin vielä sinulta kysyä, olenko saavuttanut rakkautesi, mutta en uskalla. Rakkaus kehoittaa minua sitä kysymään, ja minä olen varma siitä, että vastaus on kerran tuleva. Me emme lausu yhtäkään sanaa, mutta sydän puhuu sydämelle: rakkauteni se luo minuun tämän varmuuden. Minä en kerskaile olevani sinun arvoisesi, mutta tunnen, ettei ihailuni ja antaumukseni voi mennä hukkaan.
Minä tiedän varsin hyvin, että tämä kirje tekee vaivalloisen tutkielman vaikutuksen, ja siitä syystä haluaisin mieluimmin sen repiä rikki; mutta minun on toistaiseksi mahdoton sepittää sellaista kirjettä, joka todella toisi ilmi tunteitani. Mutta kirjeitähän täytyy kahden ihmisen keskenänsä vaihtaa. Sarjan ensimmäisessä kirjeessä on ylen vaikea löytää oikeata ilmaisua tunteillensa. Kun sydämemme todella toisiinsa liittyvät, kykenen varmaan kirjoittamaan sinulle oikeita kirjeitä. Vain silloin, kun huoneessa ovet ovat auki kahden puolen, tuuli voi puhaltaa vapaasti sen läpi.
Kamila, rakkahin, milloin löydän sinun sydämesi oven?
Kaikki tämä kypsyy hitaasti; kiirehtiminen vain tekisi tarkoitusperän saavuttamisen mahdottomaksi. Minä saavun Ghazipuriin aamulla, päivää myöhemmin kuin tämä kirje. Minä pyydän sinua silloin olemaan meidän omassa kodissamme. Me olemme olleet kauan kodittomat, enkä minä voi kauemmin sietää tätä elämää. Nyt minulla vihdoinkin on toivo saada astua oman kynnyksemme yli ja tervehtiä sydämeni kuningatarta kotini valtiattarena. Tämä tuokio on oleva toinen "onneatuova silmäyksemme."
Muistatko vielä ensimmäisemme sinä kuutamoyönä virran rannalla autiolla hiekkasärkällä — korkean taivaankannen alla, ilman minkäänlaista kattoa päämme päällä ja ilman sukulaisia ja tuttavia juhlallisen toimituksen todistajina?
Se tuntuu minusta epätodelliselta, kuin unennäöltä. Senvuoksi minä kiihkeästi odotan toista "onneatuovaa näkemistä" aamun kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, omien seinien sisäpuolella, keskellä vankkaa todellisuutta. Sinun suloiset, hymyilevät kasvosi oman ovemme kehystäminä jäävät ainiaaksi muisteloitteni aarrearkkuun. Sitä kuvaa minä ikävöin nähdä. Rakkahin, minä olen almunanoja sinun sydämesi portilla; älä lähetä minua pois tyhjin käsin! Sinulle aina altis