Hän ei ottanut ollenkaan huomioon ajan kulumista, mutta vähitellen tunkeutui pureva kylmyys hänen sydänjuuriinsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Kun vähenevä kuu vihdoin sukelsi näkyviin liikkumattomien palmujen takaa, nousi Kamila verkalleen, vetäytyi omaan huoneeseensa ja sulki oven.
Kun hän aamulla avasi silmänsä, seisoi Saila hänen vuoteensa vieressä. Kamila nousi heti istualleen, häpeissään sen vuoksi, että oli nukkunut niin kauan.
"Älä nouse, ystäväiseni", virkkoi Saila, "on parasta, jos nukut vielä vähän aikaa; sinä et varmaankaan voi hyvin. Sinä näytät väsyneeltä, ja silmiesi alla on tummat juovat. Sano minulle, mikä sinua vaivaa, rakkaani!" Sailadzha istuutui hänen viereensä ja laski käsivartensa hänen kaulalleen.
Kamilan povi kohoili ankarasti, eikä hän kyennyt enää pidättämään kyyneliänsä. Hän painoi kasvonsa Sailan olkapäätä vasten ja itki hillittömästi Sailan pitäessä häntä kiinteästi sylissään ja yrittämättä ollenkaan sanoilla lohduttaa.
Vihdoin Kamila vapautti itsensä Sailan sylistä, pyyhki kyynelensä ja alkoi ääneen nauraa. "Kuulehan, kuulehan, jo riittää", sanoi Saila. "Enpä ole milloinkaan tavannut sinunlaistasi salaperäistä tyttöä. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, etten tiedä, mikä sinua vaivaa; niin kokematon en ole. Sanonko sen sinulle? Allahabadiin lähdettyänsä Ramesh Babu ei ole kirjoittanut sinulle yhtään ainoata kirjettä, ja se loukkaa sinua, vaikka oletkin liian ylpeä sitä tunnustamaan. Mutta sinun tulee muistaa, että hänellä on siellä paljon tehtävää ja että hän palaa muutaman päivän kuluttua. Sinun ei pidä välittää mitään, ellei hänellä ole tilaisuutta sinulle kirjoittaa, kun hän on poissa vain lyhyen ajan. Sinä tuhma tyttö! Mutta tiedätkö, rakkaani, vaikka sinua näin neuvon, olisin sinun sijassasi menetellyt aivan samoin! Me naiset itkemme sellaisten mielettömien asiain vuoksi. Kunhan itket itkettäväsi ja alat jälleen hymyillä, on asia pian unohdettu."
Hän painoi Kamilan rintaansa vasten ja jatkoi: "Nyt sinusta tuntuu siltä, kuin et voisi milloinkaan antaa Ramesh Babulle anteeksi; eikö totta? Sanohan!"
"Niin, se on totta", vastasi Kamila.
Saila taputti hänen poskeansa. "Sitähän minä ajattelin; tietysti oli niin laita! No, saammepa nähdä. Kunhan et vain pane sitä kovin pahaksesi."
Vielä samana aamuna Saila lähetti kirjeen isällensä Allahabadiin. "Kamila on kovin huolissaan", kirjoitti hän, "kun ei ole saanut mitään tietoja Ramesh Babulta. Voi varsin hyvin käsittää, mitä merkitsee lapsi paralle, kun mies tuo hänet vieraalle paikkakunnalle ja sitten lähtee pois, milloin hyväksi näkee, jättää hänet yksin, vieläpä mitään hänelle kirjoittamattakin. Eikö hän voi saada asioitansa Allahabadissa suoritetuiksi? On paljon ihmisiä, joilla on paljon tekemistä, mutta jotka siitä huolimatta ehtivät kirjoittaa."
Setä etsi Rameshin käsiinsä, luki hänelle otteita tyttärensä kirjeestä ja piti ankaran nuhdesaarnan. Asian laita ei suinkaan ollut niin, että Ramesh ajatteli Kamilaa liian vähän, mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli päästä mihinkään tulokseen. Hänen pitkäaikainen oleskelunsa Allahabadissa ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan epäröinnistä. Nyt tuli vielä kaiken hämmingin lisäksi tuo ote Sailan kirjeestä.