"Ei, minua ei vaivaa mikään; miksi ei setä ole kotona?"
"Äiti lähetti hänet Allahabadiin sisareni luo, joka on ollut joitakin aikoja sairaalloinen."
"Milloin hän palaa?"
"Hän kuuluu viipyvän ainakin viikon. Sinä olet rasittanut itseäsi liiaksi, kun olet puuhaillut koko päivän talossanne. Sinä näytät kovin uupuneelta. Syö illallinen varhain ja mene levolle."
Kamilan ainoana pelastuksena olisi tässä tilassa ollut Sailan uskotuksensa ottaminen, mutta hän tunsi sen olevan mahdotonta. Juuri Sailalle hänen oli mahdotonta tunnustaa, että se henkilö, jota hän oli pitänyt miehenänsä, ei ollutkaan hänen miehensä.
Kamila sulkeutui omaan huoneeseensa ja luki vielä kerran Rameshin kirjeen.
Kirjeessä ei ollut mainittu vastaanottajan nimeä eikä osoitetta, mutta sisällöstä kävi selvästi ilmi, että kysymyksessä oleva henkilö oli nainen, että hän oli ollut Rameshin kihlattu morsian ja että suhde Kamilaan oli aiheuttanut kihlauksen purkautumisen. Ramesh ei myöskään ollut salannut sitä tosiasiaa, että hän sydämestänsä rakasti sitä naishenkilöä, jolle kirje oli tarkoitettu ja että hän oli purkanut suhteen onnettoman Kamilan vuoksi, johon kohtalo oli hänet niin omituisella tavalla liittänyt.
Kamila palautti yksityiskohdittain mieleensä koko heidän yhteisen elämänsä ensimmäisestä hiekkasärkällä tapahtuneesta kohtauksesta aina Ghazipuriin saapumiseen asti, ja se, mikä oli aikaisemmin ollut hämärää, kävi nyt kirkkaaksi kuin päivä. Ramesh oli koko ajan tietänyt, ettei Kamila ollut hänen vaimonsa, eikä ollut ymmärtänyt, miten menetellä; Kamila sitävastoin oli kaikessa rauhassa pitänyt häntä puolisonansa ja oli arvelematta valmistautunut viettämään hänen kerallansa elinkautista yhteiselämää.
Häpeäntunne viilsi kuin veitsi hänen sydäntänsä, ja kun hänen muistiinsa palautui erinäisiä kohtauksia, hän olisi mielellään vaipunut maan alle. Häpeä tulisi liittymään häneen pitkin elämää; ei ollut mitään mahdollisuutta välttää sen poltinmerkkiä.
Hän työnsi oven auki ja astui talon takana olevaan puutarhaan. Pimeä talvinen taivas kaartui hänen päänsä päällä torjuvan kalseana kuin musta marmoriholvi. Näkyvissä ei ollut pilvenhattaraa, ei sumun häivääkään, ja tähdet paistoivat kirkkaasti. Etualalla oleva nuorten mango-puiden ryhmä vain korosti öistä tummuutta. Sisäiselle katseelle ei avautunut mitään kurjuudesta pois johtavaa polkua. Kamila vaipui viluiseen ruohikkoon ja jäi siihen istumaan jäykkänä kuin veistokuva, yhtään kyyneltä vuodattamatta ja mitään hiiskumatta.