Kamila meni ovelle, ja Umesh ilmoitti, korvallistaan kynsien: "Sidhu
Babu on tuottanut Kalkuttasta näyttelijäseurueen tyttärensä häihin."
"Hyvä, Umesh, sinä voit mennä näytäntöä katsomaan."
Umesh: "Millaisia kukkia minun on huomenna teille tuotava?"
Kamila: "Älä huoli kukista."
Umesh oli pois lähtemässä, kun Kamila äkkiä kutsui hänet takaisin. "Odotahan, Umesh, kun lähdet näytäntöä katsomaan, niin ota tästä viisi rupiaa."
Umesh joutui ihan ihmeisiinsä; sellaisissa tilaisuuksissa näet ei kanneta pääsymaksua. "Pitääkö minun ostaa jotakin kaupungista, maammoseni?" kysyi hän.
Kamila: "Ei, minä en tarvitse mitään. Ota rahat; löytyy varmaan tilaisuus niiden käyttämiseen."
Umesh, joka oli ihan ymmällä, teki taas lähtöä, mutta Kamila kutsui hänet jälleen takaisin. "Mitä sanovatkaan ihmiset, jos sinä esiinnyt näytännössä noissa vaatteissa?" kysyi hän.
Umeshin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut, että ihmiset saattoivat edellyttää mitään hänen vaatetukseensa nähden tai että siinä ilmenevä puutteellisuus voisi tehdä hänet arvostelun esineeksi. Lanneliinasta puuttuva aistikkuus, enempää kuin vaatteettomuus yleensäkään, ei häntä ollenkaan liikuttanut. Niinpä hän vastasikin Kamilan kysymykseen vain iloisesti irvistämällä.
"Kas tässä, ota nämä yllesi." Kamila veti esiin pari omaa pukuansa ja heitti ne Umeshille. Ne olivat pitkiä huivimaisia verhoja, joita voi laskostaa yhtä hyvin miehen kuin naisenkin vaatetukseksi, ja niissä oli leveät korureunukset, jotka kovin ihastuttivat Umeshia. Poika osoitti syvää kunnioitustansa kömpelöllä tavallansa, Kamilan jalkojen eteen heittäytyen, sieppasi sitten vaatteensa ja lähti menemään kasvojen turhaan ponnistellessa vielä leveämpää ilon irvistystä vastaan. Hänen lähdettyään Kamila kuivasi kyynelen ja asettui ikkunan luo.