Eräänä ehtoopäivänä Annada Babu nousi yläkertaan Hemnalinia tapaamaan iloiten siitä, että saisi juoda teetä yksin hänen seurassaan. Hän etsi tytärtänsä yläkerran oleskeluhuoneesta ja hänen makuusuojastansa, mutta turhaan; ulos hän ei myöskään ollut lähtenyt, tiesi palvelija ilmoittaa.
Epämääräisen huolestuneisuuden valtaamana Annada Babu nousi katolle: Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi katkeamattomana sarjana talojen kattoja, joita talviauringon kelmeä paiste vain heikosti valaisi. Iltatuuli käännähteli oikullisesti suunnasta toiseen. Hemnalini istui mietteissään porrassuojuksen varjossa.
Annada Babu ilmaantui katolle ja seisahtui Hemnalinin taakse hänen sitä huomaamatta. Kun hän vihdoin hiljaa astui Hemnalinin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä, niin tyttö säpsähti, joutui hämilleen ja punastui. Annada Babu oli istuutunut hänen eteensä, ennenkuin hän ehti nousta seisaalleen. Ukko odotti hetkisen ja huokasi sitten syvään. "Ah, Hem, jospa äitisi olisi nyt elossa! Minusta ei sinulle ole mitään hyötyä!"
Vanhan miehen kärsivä huudahdus herätti Hemnalinin siitä turtuneesta tilasta, johon hän oli vaipunut, ja hänen katseensa etsi isän kasvoja. Kuinka paljon rakkautta, myötätuntoa ja tuskaa niissä ilmenikään! Kuinka murheellinen muutos olikaan hänen piirteissään viime päivinä tapahtunut. Vanha isä se oli joutunut eniten kärsimään Hemnalinia kohdanneesta onnettomuudesta; hän oli lakkaamatta yrittänyt lievittää tyttärensä surua, ja kun oli huomannut, ettei yrityksistä ollut mitään apua, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet tytön äitiin, ja tuo avuttomuuden huudahdus oli kohonnut hänen rakastavan sydämensä syvyydestä — kaikki se selvisi Hemnalinille kuin leimauksena. Hän tunsi tunnossansa pistoksen, joka sai hänet silmänräpäyksessä unohtamaan oman kärsimyksensä. Maailma, joka oli hänelle ilmennyt kuin unennäkönä, muuttui äkkiä todellisuudeksi, ja tuokion ajaksi hänet valtasi häpeäntunne. Tahtoansa ponnistaen hän repi rikki ja heitti luotansa sen muistojen verkon, johon oli kietoutunut.
"Kuinka voit tänään, taatto?" kysyi hän.
Hemnalini tiedusteli hänen vointiansa! Viime päivinä Annada Babu oli kerrassaan unohtanut, että terveydentila kelpasi keskustelunaiheeksi.
"Kuinka voin? Ruumiillisessa suhteessa minua ei vaivaa mikään, rakkaani! Minua vain surettaa se että sinä näytät nykyjään kovin sairaalta. Minunlaiseni sitkeä vanha mies voi kestää yhtä ja toista mutta pelkäänpä, että isku on liian ankara sinulle, lapsukaiselle." Hän silitti hellästi tyttärensä olkaa.
"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini, "kuinka vanha minä olin äidin kuollessa?"
"Sinä olit silloin vasta kolmen vuoden ikäinen ja olit vastikään alkanut puhua. Muistan vielä varsin hyvin, kuinka kysyit 'Missä äiti on?' ja kuinka siihen vastasin 'Hän on mennyt taattonsa luo' — äitisi isä kuoli ennen syntymääsi, joten sinä et ole häntä koskaan nähnyt. Sinä et ymmärtänyt mitä tarkoitin, seisoit vain vakavasti minua silmäillen. Sitten tartuit minua käteen ja vedit minut äitisi huoneeseen. Sinä ajattelit, että vaikka huone olikin tyhjä, minä kuitenkin saisin jollakin tavoin selville, missä äiti oli. Sinä tiesit, että isäsi voi tehdä paljonkin, mutta et käsittänyt, että hän, kun kysymykseen tuli elämä ja kuolema, oli niin tietämätön ja avuton koin pieni lapsi. Nyt voit arvata, kuinka avuton minä olen. Jumala on antanut isällesi kyvyn sinua rakastaa, mutta ei sinua auttaa." Hän laski kätensä tyttärensä päälaelle.
Hemnalini tarttui isänsä vapisevaan vanhaan käteen ja silitteli sitä. "Minulla on tuskin mitään muistoa äidistä", sanoi hän. "Tiedän vain, että hänellä oli tapana paneutua päivällä makuulle ja lukea jotakin kirjaa. Se ei minua miellyttänyt; minä yritin temmata kirjaa häneltä pois." Niin he alkoivat jälleen jutella menneistä ajoista. Hem kyseli isältänsä äidin ulkonäköä, tottumuksia ja silloista perhe-elämää, ja isä vastaili niin hyvin kuin osasi. Aurinko laski heidän siinä haastellessaan, ja taivas himmeni vähitellen tumman kuparin karvaiseksi. Tämä hiljaisen yhdessäolon hetki talon katolla, keskellä suuren kaupungin melua ja levottomuutta, vahvisti isän ja tyttären, vanhan miehen ja nuoren naisen kesken vallitsevat rakkauden tunteet. He viipyivät siellä, kunnes päivänvalo kalpeni ja leppoinen kaste laskeutui heidän ylitsensä kuin kyynelsade.