"Seis, ajuri, seis!" kaikui miehen ääni, ja vaunut pysähtyivät ihan Rameshin viereen. Annada Babu palasi tyttärineen Alipurin eläintarhaan tekemältänsä huviretkeltä. Siitä tämä odottamaton kohtaus.
Ramesh oli tuskin ehtinyt nähdä vaunuissa istuvan Hemnalinin, hänen suloiset kirkkaat kasvonsa, hänen pukunsa ja tuttuun aistikkaaseen tapaan asetetut hiuksensa, koruttomat käsivarsirenkaat ja kultaiset, särmäiset rannerenkaat, kun äkkiä nouseva tunteen hyöky oli hänet tukehduttaa.
"Ramesh, totisesti!" huudahti Annada Babu. "Onnellinen sattuma, että tapaamme teidät tässä kadulla! Te ette enää meille kirjoita, ja jos kirjoitatte, ette mainitse osoitettanne. Mihin olettekaan nyt menossa? Onko teillä joitakin erikoissuunnitelmia?"
"Ei ole, minä palaan oikeudesta", vastasi Ramesh.
"Niinpä tulette meille teetä juomaan."
Rameshin sydän oli pakahtua; siinä ei ollut tilaa epäröimiselle. Hän nousi vaunuihin, voitti ankarasti ponnistaen arkuutensa ja kysyi Hemnalinilta, kuinka hän voi.
"Miksi ette ilmoittanut minulle, että olette suorittanut tutkintonne?" kysyi puhuteltu kysymykseen vastaamatta.
Rameshin oli vaikea keksiä mitään kunnollista, joten hän vain huomautti: "Minä huomasin, että tekin olette suorittanut tutkintonne."
Hemnalini nauroi. "Onpa hyvä, että meitä hieman vielä muistatte, onhan se sentään jotakin!"
"Missä te nyt asustatte?" tiedusteli Annada Babu.