Annada Babu tiesi tyttärensä luonnostaan karttavan kaikkia julkisia kokouksia ja loi häneen kysyvän katseen.
"Kokous!" huudahti Hemnalini teennäisen vilkkaasti. "Kuka siellä puhuu?"
Dzhogendra: "Tohtori Nalinaksha."
Annada: "Nalinaksha?"
Dzhogendra: "Niin; hän on erittäin etevä puhuja, ja mikä tärkeämpää: hänen elämäntarinansa on aivan harvinainen. Se osoittaa tavatonta uhrautuvaisuutta, tavatonta lujuutta! Sellaisia ihmisiä löytyy vain yksi miljoonasta!" Kumminkaan Dzhogendra ei ollut paria tuntia aikaisemmin tietänyt Nalinakshasta muuta kuin epämääräisiä huhuja!
"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini näennäisesti hyvinkin innostuneena, "meidän täytyy epäilemättä mennä kuulemaan tuota täydellisyyden esikuvaa."
Annada Babua tuo innostus ei suinkaan vakuuttanut, mutta jonkinlaista helpotusta hän sentään tunsi. Kunhan Hemnalini, vaikkapa vastahakoisestikin, alkaisi jälleen seurustella ihmisten kanssa, niin hän tulisi piankin ennalleen. Lähimmäistensä kanssa seurusteleminen on paras sielullisten häiriytymäin parannuskeino.
"Olkoonpa menneeksi", sanoi hän Dzhogendralle, "vie sinä meidät huomenna kokoukseen ja pidä huolta siitä, että ehdimme sinne ajoissa. Mutta kerro minulle, mitä Nalinakshasta tiedät. Hänestä kuulee kerrottavan monenlaisia."
Dzhogendra aloitti hyökkäämällä juorukelloja vastaan yleensä.
"Ylen uskovaiset", alkoi hän, "luulevat taivaan suoneen heille erikoisoikeuden häpäistä ja panetella lähimmäisiänsä ilman erotusta. Ei ole armottomampia ja ilkeämielisempiä ihmisiä kuin nuo hurskastelijat!" Dzhogendran närkästys kuohui yli laitojensa.