Sillävälin istui Hemnalini pimeällä kuistikolla illan hetkien liukuessa ohi. Vihdoin hän tuli katsahtaneeksi huoneeseen ja tunsi pistoksen tunnossansa nähdessään isän toivottoman ilmeen. Hän kiiruhti sisään, asettui Annadan tuolin taakse, silitti hänen hiuksiansa ja virkkoi hiljaa: "Tule, taatto, illallinen on ollut jo aikoja sitten valmis; se on varmaan ihan jäähtynyt."
Annada Babu nousi konemaisesti ja siirtyi ruokasaliin, mutta illallinen ei juuri maittanut. Uskoen, että Hemnalinin elämää pimentävät pilvet olivat vihdoin hälvenneet, hän oli toivonut tulevaisuudelta paljon, ja ehdotuksen hylkääminen oli ollut hänelle katkera pettymys. "Hem ei siis ole sittenkään voinut unohtaa Rameshia", huokasi hän itsekseen.
Hänen tapansa oli mennä levolle kohta illallisen jälkeen, mutta tänä iltana hän viivytteli. Hän ei vetäytynyt huoneeseensa, vaan istuutui kuistikolle lepotuoliin ja tuijotteli syviin mietteisiin vaipuneena yli puutarhan autiolle maantielle.
Löytäessään hänet sieltä Hemnalini alkoi häntä leikkisästi torua.
"Lähde nyt levolle, taatto, täällä ulkona on liian kylmä."
"On parempi, kun lähdet itse levolle, rakkaani. Minä tulen kohta sisään."
Hemnalini ei kumminkaan luopunut yrityksestään niin hevillä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Sinä vilustut täällä, taatto. Tule ainakin oleskeluhuoneeseen."
Annada Babu nousi tuolistaan ja lähti makuulle sanaakaan virkkamatta.
Hemnalini oli lujasti päättänyt olla kerrassaan Rameshia ajattelematta, jottei joutuisi kiusaukseen väistää velvollisuuttansa, ja tämä kieltäymys oli vaatinut hänen sydämensä moneen ankaraan taisteluun. Vanha haava tarvitsi vain ulkonaista kosketusta alkaakseen jälleen tehdä kipeätä. Hän ei ollut vielä kyennyt tarkoin suunnittelemaan tulevaisuuttansa, oli vain etsiskellyt keinoja päätöksensä tukemiseksi.
Kun hän sitten lopulta päätti pitää Nalinakshaa henkisenä johtajanansa ja suunnata elämänsä hänen antamiensa ohjeiden mukaan, otaksui hän saavuttaneensa päämääränsä. Mutta kun sitten tuli tämä kosinta ja hän yritti kitkeä vanhaa rakkautta pois sydämensä syvimmistä piilopaikoista, niin hänelle samalla selvisi, kuinka mahdoton se todellisuudessa oli hävittää. Vanhan siteen lopullisen katkeamisen vaara riitti saamaan Hemnalinin pitämään siitä kiinni sitäkin enemmän.