"Kaupungissa, suunnilleen peninkulman päässä täältä."
Kamilalla oli tapana jakaa palvelijoille aterioiden jäännökset. Lukuisat nuhteet eivät olleet voineet häntä siitä pidättää, sillä hänen päätöstänsä lujitti se vakaumus, etteivät palvelijat Nabinkalin ankaran vallan alaisina saaneet milloinkaan kyllikseen syödä. Sitäpaitsi isäntä ja emäntä söivät harvoin oikeaan aikaan, joten palvelijain täytyi odottaa vuoroansa. Senvuoksi Kamilalta joka päivä surkeasti aneltiin palasta nälän viihdyttämiseksi, eikä hän hennonut kieltää. Tällaiset ystävyydentyöt piankin muuttivat kaikki palvelijat hänen kuuliaisiksi orjiksensa.
"Mitä sinä siellä keittiön ovella vaaniskelet, Tulsi?" kuului kirkuva ääni yläkerrasta. "Luuletko, etten sinua näe? Etkö voi lähteä kaupunkiin sitä ennen neuvottelematta keittäjättären kanssa? Eipä ihme, jos paljon katoaa! Kuulehan, mamselli, älä unohda, että minä olen ottanut sinut maantieltä hoiviini. Onpa se soma tapa palkita hyvyyttäni!"
Nabinkali eli siinä varmassa vakaumuksessa, että koko talonväki oli tehnyt salaliiton hänen ryöstämiseksensä. Hän oli sitä mieltä, että jos ampui umpimähkään ympärillensä, niin ainakin puolet nuolista osuivat maaliin, ja että palvelijain tuli tietää hänen olevan aina varuillansa eikä antavan helposti itseänsä pettää.
Tässä tapauksessa hänen mielenpurkauksensa kaikui kuuroille korville, mikäli se oli suunnattu Kamilaa vastaan. Tyttö jatkoi konemaisesti työtänsä mielen askarrellessa muualla.
Hän odotteli jälleen keittiönovella Tulsia palaavaksi, ja tyttö ilmestyikin aikanaan, mutta yksin.
"Tuleeko tohtori?" kysyi Kamila.
Tulsi: "Ei, hän ei voinut tulla."
Kamila: "Miksei?"
Tulsi: "Hänen äitinsä on sairaana."