"Onko Mukunda Babu kotona?" kysyi tohtori.
"Ei; käykää sisään, olkaa hyvä", vastasi Kamila.
Nalinaksha astui oleskeluhuoneeseen ja oli juuri istuutunut, kun ilmaantui Budhija, joka esitti sen, mikä oli jätetty Kamilan tehtäväksi.
Kamilan sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan; hän astui horjuen kuistikolle, mistä voi selvästi nähdä Nalinakshan, ja istuutui sinne saadakseen sisäisen myrskyn tyyntymään. Ankara kiihtymys ja pureva yökylmä värisyttivät hänen koko ruumistansa.
Nalinaksha istui mietteissään yksinäisen öljylampun valokehässä, ja vapiseva Kamila silmäili häntä kiinteästi pimeältä kuistikolta. Kyyneliä kumpusi esiin alinomaa samentaen näköä, mutta hän pyyhki ne nopeasti. Hän keräsi koko sielunsa katseeseensa, kunnes tuntui siltä, kuin olisi sen magneettisen vetovoiman täytynyt vetää Nalinaksha hänen olemuksensa polttopisteeseen. Valo lankesi nuoren miehen korkealle otsalle ja hänen rauhallisiin piirteisiinsä. Jokainen viiva syöpyi Kamilan mieleen, kunnes koko hänen oma ruumiinsa tuntui taintuvan ja sulautuvan ympärillä olevaan avaruuteen. Hän ei nähnyt edessänsä mitään muuta kuin valokehässä olevat kasvot. Kaikki muu oli epätodellista, koko ympäristö näytti häipyvän olemattomiin, sulautuvan noihin ainokaisiin kasvoihin.
Kamila vaipui puolittain tajuttomaan tilaan, josta yht'äkkiä heräsi huomatessaan Nalinakshan nousseen seisaalleen ja juttelevan Mukunda Babun kanssa. Miehet saattoivat milloin tahansa astua kuistikolle ja yllättää hänet kuuntelemasta. Kamila kiiruhti pois ja pakeni keittiöönsä. Keittiöstä oli ovi pienelle pihamaalle, jonka poikki jokaisen talosta lähtevän oli kuljettava.
Kamila odotti, ruumis ja ajatukset kuin tulen vallassa. Kuinka voikaan sellainen mies olla hänenlaisensa vaivaisen olennon mies! Hänen kasvojensa häiriytymättömässä tyyneydessä ja sielukkaassa kauneudessa oli jotakin jumalallista. Nyt Kamila tiesi, etteivät kärsimykset olleet suotta, ja kumarsi kiitollisena taivasta kerran toisensa jälkeen.
Portaista kuului askelia, ja Kamila kiiruhti valaisemattomalle ovelle. Budhija kulki ohi lamppu kädessä, ja hänen jäljessään asteli Nalinaksha pihan poikki. Kamilan mielessä kaikuivat runoilijan sanat:
"Herra, sinun palvelijasi on orjattarena vieraan katon alla; sinä kuljet hänen ohitsensa etkä häntä tunne."
Kamila odotti, kunnes Mukunda Babu lähti oleskeluhuoneesta illallista syömään, ja hiipi sitten tyhjään huoneeseen. Hän heittäytyi Nalinakshan tuolin viereen, kosketti permantoa otsallansa ja suuteli tomua. Ah, miksi hän ei saanut häntä palvella! Kamilan sydäntä ahdisti estetyn antaumuksen yltäkylläisyys.