Akshai viritti viulunsa ja lauloi hindustanisen laulun:
Bajti bahin purbaina
Nida nahin bin saina.
Kuulijat eivät ymmärtäneet laulun sanoja, mutta se ei haitannut, sillä kun tunteet ovat korkeassa vireessä, riittää pieninkin vihjaus. Yleinen sisällys oli selvä: sade kohisi, riikinkukot huusivat, ja rakastavainen ikävöi rakastettuansa.
Akshai yritti laulun välityksellä esittää lausumattomia ajatuksiansa, mutta laulu toimi kahden muun läsnäolevan henkilön tunteiden ilmauksena. Kaksi sydäntä sykki yhteen tahtiin sukeltaen sointujen virtaan. Kaikki näytti korkenevan ja kirkastuvan; koko maailma ui ruusuisessa hohteessa. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki ihmissydäntä milloinkaan sykähdyttelevät tunteet keräytyneet näihin kahteen sydämeen luoden niihin autuuden ja tuskan, kaipuun ja pelon rajattoman runsauden.
Laulu oli yhtä taukoamaton kuin sadekin. Hemnalinin tarvitsi vain sanoa "Älkäähän lakatko, Akshai Babu, laulakaa vielä jotakin", ja laulaja kajahdutti heti ilmoille uuden laulun. Nyt oli sävel kuin synkeä pilvirykelmä, jota salama halkoi, mutta siinäkin piili ihmissydämen kaipaus.
Oli jo myöhä, kun Akshai sinä iltana asteli kotiinsa. Hyvästellessään silmäili Ramesh Hemnalinia hetkisen ikäänkuin sävelten sumun läpi. Hemnalini puolestaan loi häneen hämmentyneen katseen, sillä sointujen taika oli vallannut hänetkin.
Sade oli tauonnut vain hetkiseksi, ja kun Ramesh meni kotiin, tulvi vettä jälleen tulvimalla. Hän ei voinut nukkua sinä yönä. Hemnalinikin istui kauan aikaa pimeässä uneksien ja kuunnellen pisarain alinomaista sorinaa. Samalla hänen mielessään yhä soivat laulun kertosäkeet:
Baju bahin purbaina
Nida nahin bin saina.
Seuraavana aamuna Ramesh virkkoi itsekseen: "Kunpa osaisin laulaa! Luovuttaisin siitä hyvästä mielelläni kaikki muut taitoni." Hän tiesi kuitenkin, ettei hänestä parhaallakaan harjoituksella tulisi laulajaa. Jotakin soittokonetta hän sentään voisi oppia käyttelemään. Hän muisti kerran Annada Babun luona yksin ollessaan yrittäneensä saada viulusta ilmoille säveltä, mutta yksi ainoa tempaus oli riittänyt. Soiton jumalatar oli nuhdellut häntä niin ankarasti, ettei hän ollut myöhemmin milloinkaan uskaltanut koettansa uudistaa. Niin ollen hän hillitsi kunnianhimoansa ja hankki itselleen kamariurut. Hän toimitti soittokoneen huoneeseensa, sulki oven ja alkoi arastellen sitä kosketella. Aivan pian hän havaitsi, etteivät urut olleet läheskään niin vaativainen soitin kuin viulu. Kun hän saapui seuraavan kerran Annada Babun luo, tervehti häntä Hemnalini huomauttaen: "Me kuulimme eilen jonkun soittavan urkuharmonia teidän huoneistossanne."
Ramesh oli otaksunut, ettei kukaan voisi häntä keksiä, kun ovi oli suljettuna, mutta joku oli ilmeisesti niin tarkkakuuloinen, että äänet saapuivat hänen korviinsa lukittujen ovienkin takaa. Rameshin täytyi hieman hämillään tunnustaa.