Sedän lähdettyä Kshemankari veti kohta Kamilan luoksensa ja sanoi: "Tulehan, lapsukaiseni, että saan sinut kunnolla nähdä! Sinähän olet vielä ihan lapsi! Sepä koko pökkelö, joka lähti tiehensä jättäen sinut! Eipä luulisi sellaisia ihmisiä maailmassa olevankaan! Minä rukoilen, että hänen sallittaisiin palata. Kohtalon tarkoituksena ei kumminkaan voi olla, että sinunlaisesi kaunotar joutuu kuihtumaan." Hän kosketti hyväillen Kamilan leukaa. "Sinulla ei ole täällä ketään ikäistäsi kumppania", jatkoi hän, "voinetko elää täällä yksin minun kanssani?"
"Voin kyllä, maammoseni", virkkoi Kamila, täydellisen alistumisen ilme suurissa kauniissa silmissään.
"Minä en oikein tiedä, mitä voit tehdä koko pitkän päivän."
"Minä teen työtä teidän hyväksenne."
"Sinä pikku heittiö! Sinäkin! Minun poikani — hän on eräänlainen askeetti — niin, jos hän milloinkaan sanoisi: 'Äiti, minä tahtoisin niin tai näin' tai: 'Tahtoisin syödä sitä tai tätä' tai: 'Siitä minä erikoisesti pidän', kuinka iloinen olisinkaan! Mutta hänpä ei milloinkaan sano mitään sellaista. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei pidätä ropoakaan itsellensä eikä ilmoita kenellekään, mitä lahjoittaa hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Kuulehan, lapsukaiseni, jos sinä aiot viettää kaikki vuorokauden tunnit minun talossani, niin minun täytyy sinua ennakolta varoittaa. Sinä varmaan ihan sairastut, kun kuulet minun ylistävän poikaani, mutta siihen sinun on mukauduttava."
Kamilan kasvot pysyivät yhä vakavina, mutta hänen sydäntänsä värahdytteli ilo.
"Enpä oikein tiedä, millaista työtä antaisin sinun suoritettavaksesi", jatkoi Kshemankari. "Osaatko ommella?"
"En oikein hyvin", vastasi Kamila.
"Ei haittaa, minä opetan sinua. Osaatko lukea?"
"Osaan."