"Ei, poikani", vastasi Kshemankari, "minä en voisi lähteä Benaresista, vaikka siten eläisinkin hieman kauemmin; en tahdo päättää päiviäni vieraalla paikkakunnalla." (Kamilalle:) "Lähde nyt, lapsukaiseni. Mitä siellä ovella seisot. Mene nukkumaan. Et saa jäädä unta vaille. Sinun on pidettävä huolta koko taloudesta nämä muutamat päivät, jotka minä olen vuoteen omana, ja senvuoksi et saa jäädä myöhään valvomaan. Mene nyt sinäkin, Nalin, mene huoneeseesi."
Nalinakshan vetäydyttyä viereiseen huoneeseen Kamila istuutui vuoteen reunalle ja alkoi hieroa Kshemankarin jalkoja.
"Sinä olet varmaan ollut minun äitini jonkin edellisen olemassaolon aikana", sanoi vanha rouva, "sillä miten olisinkaan sinut muuten ansainnut? Tiedäthän, etten ole vielä koskaan voinut antaa kenenkään vieraan itseäni palvella, mutta sinun kosketuksesi näyttää antavan minulle uusia voimia. Merkillistä, että minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut sinut jo vuosikausia; en voi mitenkään pitää sinua vieraana. Mutta tee nyt mitä pyydän: mene heti levolle. Nalin on tässä viereisessä huoneessa — hän ei missään tapauksessa suostu jättämään äitiänsä kenenkään muun hoidettavaksi. Minä olen lukemattomat kerrat kiellellyt ja tehnyt mitä suinkin olen osannut, mutta minkäpä hänelle mahtaa! Hänen eteviin ominaisuuksiinsa kuuluu, että hän voi istua valveilla koko yön sietäen kaikenlaista epämukavuutta näyttämättä siitä koskaan kärsivän. Se johtuu siitä, että hän suhtautuu rauhallisesti kaikkiin asioihin. Minun laitani on aivan toisin. Nyt varmaan naurat minulle, kultaseni. Ajattelet, että olen alkanut jutella Nalinista enkä voi lopettaa. Hän näet on ainoa poikani, eikä monella äidillä ole hänenlaistansa. Tiedätkö, toisinaan minä kuvittelen, että hän on isäni ja että saan hänen vanhaksi ehdittyään tehdä hänelle kaiken sen, mitä hän on tehnyt minulle! Jopa puhun hänestä jälleen; nyt riittää, riittää tällä kertaa! Lähde nyt makuulle, lapsukaiseni. Tosiaankin, sinun pitää lähteä. Minä en pääse uneen, jos tänne jäät. Vanhat ihmiset eivät voi olla jaarittelematta, jos joku on heidän luonansa."
Seuraavana päivänä Kamila otti koko talouden hoidon huoleksensa. Nalinaksha oli erottanut idänpuolisesta kuistikosta pienen osan oleskeluhuoneeksensa ja tapasi istua siellä iltapäivisin lukemassa. Astuessaan sinne aamulla hän huomasi, että se oli lakaistu ja moitteettomassa kunnossa: messinkinen suitsutusastia hohteli kuin kulta; hyllyssä olevista kirjoista oli pyyhitty pöly ja ne oli sievästi järjestetty. Avoimesta ovesta tulvivat aamuauringon säteet valaisivat puhdasta huonetta, ja Nalinaksha, joka juuri palasi aamukylvystänsä, hämmästyi ja ilostui nähdessään kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Kamila saapui varhain Kshemankarin vuoteen ääreen tuoden ruukun Gangesin vettä. Hänen raikkaat kasvonsa nähdessään vanha rouva huudahti: "Mitä kultaseni, oletko käynyt ghâtilla yksinäsi? Minä olen tässä valvoessani koko ajan mietiskellyt, kuka voisi lähteä kanssasi sinne niin kauan kuin minä olen vuoteen omana? Sinä olet nuori, ja kun menet ihan yksin — —"
"Ei, maammoseni", sanoi Kamila, "eräs sedän palvelijoista on välttämättä tahtonut tulla minua tapaamaan. Hän saapui eilen illalla. Minä otin hänet mukaani virralle."
"Vai niin", virkkoi Kshemankari, "tätisi on varmaan ollut huolissaan sinusta ja lähettänyt hänet senvuoksi. Se käy päinsä, hän voi jäädä tänne ja auttaa sinua töissäsi. Missä hän on? Kutsuhan hänet tänne hetkiseksi."
Kamila nouti Umeshin, joka kumarsi syvään tullessaan Kshemankarin eteen.
"Mikä onkaan nimesi?" kysyi vanha rouva. Umeshin kasvot vetäytyivät leveään ujostelevaan irvistykseen, kun hän mainitsi nimensä.
"Kuka on sinulle lahjoittanut tuon kauniin lanneliinan?" kysyi
Kshemankari nauraen.
"Maammoseni on sen minulle antanut", vastasi Umesh viitaten Kamilaan.