Hänet nähdessään Kamila pyörähti ja yritti paeta, mutta. Kshemankari ei päästänyt häntä menemään.
"Sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, lapsukaiseni", sanoi hän, "täällä on pelkkiä hyviä ystäviä."
Kshemankari ylpeili tytön kauneudesta ja siitä, että hän kantoi ylhäisen hienosti lainahöyheniänsä. Niinpä hän tahtoikin valmistaa toisille yllätyksen. Hemnalinin otaksuttu kylmäkiskoisuus oli loukannut hänen äidintunteitansa, ja Kshemankaria miellytti se ajatus, että Nalinaksha suorittaisi vertailuja, jotka eivät olisi eduksi hänen kihlatullensa.
Kamilan saapuminen oli tosiaankin yllätys kaikille muille. Kun Hemnalini oli hänet ensi kerran nähnyt Kshemankarin sairasvuoteen ääressä, oli hän ollut yksinkertaisissa pukimissa, oli ujostellen pysytellyt taka-alalla ja oli kadonnut, ennenkuin Hemnalini ehti hänet kunnollisesti nähdä. Nyt hän, hetkisen ylen hämmästyneenä ujoa Kamilaa katseltuaan, tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä istumaan.
Kshemankari tunsi, että voitto oli hänen; kukaan ei voinut olla hänen suojattiansa katsellessaan syvimmässä sydämessään myöntämättä, että sellainen kauneus on harvinainen jumalien lahja. Kshemankari sanoi Kamilalle: "Vie, kultaseni, Hem huoneeseesi; siellä voitte rauhassa jutella. Minä pidän huolta aamiaisesta."
Kamila ihmetteli itsekseen, mitä Hemnalini hänestä ajatteli; hetki oli hänelle vaikea. Hemnalini oli pian saapuva taloon Nalinakshan morsiamena kohoten siten emännän asemaan, joten hänen mielisuosionsa ei voinut olla Kamilalle yhdentekevä asia. Hän torjui sen ajatuksen, että oli oikeastaan itse tämän talon valtiatar. Hän tahtoi välttää mustasukkaisuuden häivääkin ja päätti olla vaatimatta mitään oikeuksia itselleen.
Hänen polvensa värähtelivät, kun hän lähti huoneesta.
"Äiti on kertonut minulle teistä", virkkoi Hemnalini leppoisasti.
"Teidän tulee pitää minua sisarenanne. Onko teillä oikeita sisaria?"
"Ei ole; on vain serkku — isäni veljentytär", vastasi Kamila, jota
Hemnalinin ystävällinen sävy rohkaisi.
"Ei minullakaan ole sisarta", virkkoi toinen, "ja äitini kuoli, kun olin vielä aivan pieni. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut: 'Minulla ei ole äitiä; kunpa minulla olisi sisar, jolle voisin kaikki uskoa!' Tuon kaipauksen tunnen aina, olinpa onnellinen tai murheellinen. Ihan pienestä pitäen minun on täytynyt sulkea ajatukset omaan mieleeni, ja nyt se on muuttunut siinä määrin tottumukseksi, etten voi enää purkaa mieleni taakkaa kenellekään. Ihmiset pitävät minua kovin kopeana, mutta minä toivon, ettet sinä ajattele niin, rakas sisko. Seikka on vain se, etten voi helposti avata sydäntäni."