"Te ette ole tietänyt, että olen jo naimisissa."
"Epäilemättä, olen siitä kuullut, mutta — —"
Nalinaksha: "Minua ihmetyttää, että sen jo tiedätte. Joka tapauksessa te otaksutte ensimmäisen vaimoni kuolleen, mutta asia ei ole ollenkaan varma. Minä puolestani uskon hänen olevan elossa."
"Suokoon Jumala, että on niin laita. Hem! Hem!"
"Täällä, taatto!" Hemnalini astui huoneeseen.
Annada Babu: "Siinä kirjeessä, jonka Ramesh sinulle kirjoitti, on jotakin — —"
Hemnalini ojensi kirjeen Nalinakshalle. "Hänen tulee saada tietää kaikki", sanoi hän lähtien jälleen huoneesta.
Nalinaksha luki kirjeen. Hän hämmästyi ihan sanattomaksi.
"Se on surullisimpia tarinoita, mitä ajatella saattaa", jatkoi Annada Babu. "Teille oli varmaan kiusallista lukea kirje, mutta olisimme menetelleet väärin, jos olisimme sen teiltä salanneet."
Lyhyen vaitiolon jälkeen Nalinaksha nousi ja sanoi hyvästi Annada Babulle. Ulos lähtiessään hän huomasi Hemnalinin seisovan vähän matkan päässä pohjoisenpuolisella kuistikolla. Neidon näkeminen hämmästytti häntä ilmeisesti. Hän kummasteli, kuinka Hemnalini voi seisoa ihan liikkumattomana, kasvot tyyninä ja rauhallisina, vaikka hänen povessansa täytyi myrskyn raivota! Hänen ilmeensä ei pienimmässäkään määrässä osoittanut, mitä hänen mielessänsä tapahtui. Nalinaksha ei rohjennut häneltä kysyä, voisiko jollakin tavoin häntä auttaa, ja tiesi, ettei olisi helppoa saada häneltä vastausta. "Voinko häntä mitenkään lohduttaa vai enkö?" kysyi hänen huolestunut sydämensä. "Ei, ne rajat, jotka erottavat ihmissieluja toisistaan, ovat auttamattomat. Kuinka peloittavan yksinäinen onkaan ihmisen sielu!"