Nalinaksha päätti kulkea kiertotietä mennäkseen Hemnalinin ohitse, siltä varalta, että hänellä olisi jotakin sanottavaa; mutta hänen kuistikkoa lähestyessään tyttö pujahtikin sisään. "Ei ole helppo sielun kohdata sielua", ajatteli hän, "ihmistä toiseen yhdistävä side on monimutkainen." Hän astui alakuloisena vaunujensa luo.
Pian Nalinakshan poistuttua ilmaantui Dzhogen.
"Ihan yksinkö, Dzhogen?" virkkoi hänen isänsä.
"Ketä vielä odotit?" kysyi Dzhogendra.
"Rameshiapa tietenkin", vastasi Annada Babu.
Dzhogendra: "Älykkäälle ihmiselle riittää yksi sellainen vastaanotto kuin se, jonka hänelle valmistit! Minä en tiedä, miten hänen on käynyt, ellei hän mahdollisesti ole voittanut itsellensä ikuista autuutta syöksymällä Gangesiin Benaresissa. Minä en ole häntä sen koommin nähnyt; hän oli jättänyt vain paperilapun, johon oli kirjoitettu: 'Minä lähden pois. Veljesi Ramesh.' Minä en ole milloinkaan kyennyt käsittämään tätä melodraamaa. Minun on myös lähdettävä; nykyinen toimeni miellyttää minua erittäin. Sellainen koulumestarintyö on selvää ja mutkatonta; siinä ei ole tällaisia hämäriä kohtia!"
"Entä miten käy Hemin? Meidän on päätettävä — —", aloitti Annada Babu.
Dzhogendra: "Mitäpä minä voin enää tehdä? Minä vain tekisin yhä päätöksiä, ja te kumoaisitte niitä. Siitä leikistä olen jo saanut kyllikseni." Älkää vetäkö minua enää siihen. Asiat, joita en ymmärrä, eivät minulle sovi. Tunnen itseni ihan voimattomaksi nähdessäni, kuinka erinomaisen nopeasti ja helposti Hem voi kääntyä käsittämättömäksi. Minä matkustan huomenna aamujunassa; matkalla minun täytyy pysähtyä Bankipurissa. Samassa Dzhogendra jo poistui huoneesta.
Annada Babu ei voinut tehdä muuta kuin hieroskella otsaansa ja miettiä miettimistään. Hänen maailmansa oli jälleen täynnä arvoituksia, joita hän ei kyennyt ratkaisemaan.