Kamila ei ollut oikein selvillä, mitä setä tarkoitti, ja katseli häntä suurin silmin.
"Kihlaus on purettu", selitti hän. "Ensinnäkään ei Nalinaksha ole ollut siihen suostuvainen, ja toiseksi on hänen äitinsä tullut järkiinsä."
Sailadzha riemuitsi. "Silloinhan ei ole mitään hätää, taatto!" huudahti hän. "Minä en voinut ollenkaan nukkua viime yönä, kun olin kuullut tuosta kihlauksesta. Pitääkö Kamilan edelleenkin elää vieraana tässä talossa, joka oikeastaan kuuluu hänelle? Milloin selvitämme tämän sekavan vyyhdin?"
Tshakrabartti: "Älä pidä kiirettä, Saila. Kaikki tulee aikanansa järjestykseen."
Kamila: "Mutta onhan kaikki ilmankin järjestyksessä! Minä en toivo mitään muutosta. Olen täysin onnellinen, ja te teette asiani pahemmaksi, jos yritätte sitä parantaa. Rakas setä, minä pyydän teitä olemaan kertomatta kenellekään. Jättäkää minut johonkin tämän talon nurkkaan ja unohtakaa kaikki, mikä minua koskee. Minä olen niin onnellinen kuin olla voin." Kyynelet alkoivat samassa vuotaa hänen silmistänsä.
Tshakrabartti oli kovin huolissaan hänestä. "Mitä tämä merkitsee, rakas lapsi? Älkää toki itkekö! Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. Me emme tietenkään häiritse teidän rauhaanne. Kaitselmus valitsee oman tiensä ja hetkensä; menettelisimme järjettömästi, jos sekaantuisimme asiaan sen tärvelläksemme. Älkää huoliko pelätä! Minä olen kyllin vanha tietääkseni, milloin on annettava asiain mennä menojansa." Samassa astui sisään Umesh, kasvot leveässä hymynirveessä, kuten ainakin.
"Mitä kuuluu, Umesh?" kysyi setä.
"Alhaalla on Ramesh Babu, joka kysyy herra tohtoria", vastasi Umesh.
Kamilan kasvoista pakeni veri. Setä hypähti seisaalleen huudahtaen: "Olkaa huoletta, rakas lapseni. Minä lähden katsomaan." Hän lähti alas ja tarttui Rameshin käteen.
"Lähtekää hieman kävelemään kanssani, Ramesh Babu", sanoi hän. "Haluan sanoa teille pari sanaa."