Illan taivasta valaisivat nyt laskevan auringon viimeiset säteet. Aikoessaan lähteä huoneesta Nalinaksha astui vuoteen luo, kumartui kohottamaan peitettä ja laski ruusunnupun pieluksellensa. Nostaessaan jälleen päänsä hän huomasi vuoteen toiselle puolelle kyyristyneen hahmon. Se oli Kamila. Hän oli peittänyt kasvonsa ja olisi halunnut vajota maahan häpeästä. Mutta sellaisten tunteiden aika oli nyt ohi.
Ruusut komeroon asetettuansa ja Nalinakshan vuoteen kuntoon saatuansa Kamila oli ollut huoneesta lähtemässä, kun oli kuullut hänen askelensa ja kiiruhtanut piiloutumaan. Nyt, kun hän sanomattomaksi hämmenyksekseen oli keksitty omituisesta piilopaikastansa, ei pakenemisesta eikä kätkeytymisestä voinut enää olla puhettakaan.
Tahtoen nopeasti vapauttaa hänet tukalasta asemastaan Nalinaksha lähti ovelle, mutta kynnykselle ehdittyänsä hän äkkiä tuli ajatelleeksi jotakin ja jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Sitten hän asteli hitaasti takaisin, katsoi Kamilaa silmiin ja sanoi: "Nouskaa, olkaa hyvä. Te ette saa minua ujostella!"
YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Seuraavana aamuna Kamila saapui sedän luo. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän vei Sailadzhan syrjään ja syleili häntä hellästi!
"Mistä johtuukaan, että näytät tänään niin onnelliselta, kultaseni?" kysyi Saila.
"En tiedä, didi; minusta tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki kärsimykseni ohi."
Saila: "Kuulehan, sinun pitää kertoa minulle kaikki. Me olimme eilen iltaan asti yhdessä. Mitä tapahtuikaan senjälkeen?"
Kamila: "Oikeastaan ei mitään erikoista, mutta minä tunnen, että hän on nyt todellakin minun. Taivas on ollut minulle armollinen."
Saila: "Hyvä niin, kultaseni; mutta sinä et saa minulta mitään salata."