Kamila: "Minulla ei ole mitään salattavaa, didi; minun on vain vaikea saada sanotuksi, mitä tunnen. Kun nousin tänä aamuna, näytti elämäni saaneen tarkoituksen. Minä tunsin itseni onnellisemmaksi, ja työni oli sanomattoman keveätä. Minä en pyydä mitään enempää. Ainoa pelkoni on, että voin menettää mitä olen voittanut. En voi uskoa kaitselmusta niin laupiaaksi, että se soisi minulle sellaisen onnen koko elämäni ajaksi."
Saila: "Minä puolestani ajattelen, että onnesi on nyt kääntynyt hyväksi ja ettei sitä sinulta enää riistetä. Sinä saat kaiken sinulle kuuluvan onnen korkoinensa."
Kamila: "Et saa niin sanoa, didi. Koron olen jo saanut. Minun ei sovi moittia onneani. Minä en pyydä mitään enempää."
Samassa tuli setä.
"Teidän täytyy käydä hetkiseksi ulos, lapsukaiseni", sanoi hän
Kamilalle. "Täällä on Ramesh Babu."
Setä oli sitä ennen keskustellut Rameshin kanssa.
"Minä tiedän, millainen teidän ja Kamilan välinen suhde todellisuudessa oli", oli hän sanonut, "ja neuvon teitä aloittamaan elämän uudelleen jättäen hänet kokonaan huomioonottamatta. Jos on vielä olemassa suhteenne aiheuttamia vaikeuksia, niin jättäkää niiden ratkaiseminen kaitselmuksen asiaksi; älkää yrittäkö itse niitä selvitellä."
Ramesh oli vastannut: "Ennenkuin lopullisesti poistan Kamilan elämäni kehästä, tahdon kertoa Nalinakshalle koko tarinan; muuten en voi aloittaa uutta elämääni puhtain tunnoin. On yhdentekevää, pidetäänkö Kamilan asiain käsittelemistä vielä tarpeellisena vai eikö. Vaikka se osoittautuisi tarpeettomaksikin, en saa koskaan omaatuntoani rauhoittumaan, ellen kerro kaikkea."
"Olkoon menneeksi", sanoi setä. "Odottakaa hetkinen. Minä palaan aivan kohta."
Ramesh kääntyi ikkunaan ja tuijotteli kylmäkiskoisen näköisenä ohikulkijoita, kunnes kuuli askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki tytön, joka kumarsi hänelle syvään. Hänen kohottaessa päätänsä Ramesh hypähti hämmästyneenä seisaalleen ja huudahti: "Kamila!"