Hän asteli hiljalleen takaisin ja pysähtyi jälleen ovelle. Hän ei tietänyt, miten se oikeastaan tapahtui; koko maailma souti sumuna hänen edessänsä, eikä hänellä ollut mitään tuntoa ajan kulumisesta.
Yht'äkkiä hän havaitsi, että Nalinaksha oli tullut huoneestansa ja seisoi hänen edessänsä. Kamila hypähti heti jalkeilleen, polvistui hänen eteensä ja taivutti päätänsä, kunnes se kosketti hänen jalkojansa; valtoinaan olevat, vielä kosteat hiukset putosivat Nalinakshan jalkoihin peittäen ne nilkkaa myöten. Sitten Kamila nousi ja seisoi kuin kuvapatsas hänen edessänsä; hän unohti kokonaan, että harso oli pudonnut kasvoilta, eikä huomannut sitäkään, että Nalinakshan katse oli kiinteästi suunnattu hänen kasvoihinsa. Hän ei näyttänyt tietävän mitään ulkomaailmasta, kunnes äkillinen innoitus välkähti hänen mielessänsä ja hän lausui vakain äänin: "Minä olen Kamila."
Hän oli tuskin saanut tuon sanoneeksi, kun hänen oman äänensä sointu tuntui hälventävän lumouksen ja saavan jännityksen laukeamaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja pää painui alas; hän ei voinut hievahtaakaan, mutta tunsi samalla, että pakeneminen oli ainoa pelastuskeino. Hän oli käyttänyt koko voimansa ja uskaltanut kaikkensa heittäytyessään Nalinakshan eteen ja lausuessaan nuo kolme sanaa: "Minä olen Kamila." Häpeä ei ollut enää mitenkään salattavissa. Hän oli antautunut Nalinakshan armoille.
Nalinaksha kohotti hitaasti hänen kätensä huulillensa ja kuiskasi:
"Minä tiedän sen! Sinä olet minun Kamilani! Tule kanssani."
Hän veti Kamilan huoneeseen ja laski seppelen hänen kaulaansa.
"Tule, polvistukaamme Hänen eteensä!" Heidän siinä vieretysten koskettaessaan otsallansa permannon lumivalkoista marmoria tulvi ikkunasta aamuauringon valo kullaten heidän kumartuneita päitänsä.
Noustuansa Kamila vielä kerran heittäytyi syvästi kunnioittaen Nalinakshan eteen. Kun hän jälleen nousi, ei kiusallinen arkuus enää häntä vaivannut. Hänen ilonsa ei ollut ylenpalttinen, mutta suuren vapahduksen tyyni rauha valautui koko hänen olemukseensa kuin aamun kirkas paiste; ehdottoman antaumuksen tunto täytti hänen sydämensä joka sopukan, ja koko luomakunta näytti verhoutuvan hänen hartaan palvontansa suitsutukseen.
Jostakin salatusta lähteestä kumpusi alinomaa vesiä hänen silmiinsä, ja kyynelkarpalot vierivät esteettömästi hänen poskillensa — ilonkyynelet, jotka huuhtoivat pois hänen orpoa elämäänsä kammitsoineet surut.
Nalinaksha ei virkkanut enää mitään, pyyhkäisi vain kosteat hiukset
Kamilan otsalta ja lähti huoneesta.
Kamila ei ollut vielä saanut kylliksi osoittaa antaumustansa; se kuohui ja kumpuili yhä hänen sydämessään, ja hänen teki mieli antaa sen virrata valtoinaan. Hän meni Nalinakshan makuuhuoneeseen ja laski oman seppelensä vanhojen sandaalien ympärille, painoi niitä otsaansa ja asetti ne jälleen kunnioittavasti paikoilleen.