"Älä lakkaa minuun luottamasta!" huudahti nuorukainen. "Sano minulle, että luotat minuun aina. Taivas olkoon todistajanani, että olen aina pysyvä luottamuksesi arvoisena." Hän sinutteli neitoa ensi kerran.
Enempää hän ei saanut sanotuksi; kyynelet hämärsivät hänen katseensa.
Hemnalini katsahti häneen säälien, katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hänen mielensä äkkiä suli, ja kyynelet vierivät hänen poskillensa. Kun he seisoivat siinä vieretysten ikkunankomerossa, sattuivat heidän katseensa yhteen. Vaikka sanaakaan ei lausuttu, laskeutui heidän vaiheellensa leppoisa rauha, joka toi mukanansa taivaisen onnentunnon.
Syvään ja keventyneesti huoaten Ramesh keskeytti vaitiolon. "Tiedätkö, miksi minä ehdotin häitämme siirrettäviksi viikkoa tuonnemmaksi?" kysyi hän. Hemnalini pudisti päätänsä. Hän ei halunnut sitä tietää.
"Minä kerron koko asian, kun olemme naimisissa", virkkoi Ramesh.
Viittaus uuteen olotilaan kohotti kevyen punan tytön kasvoihin.
Valmistautuessaan varhain iltapuolella ottamaan vastaan Rameshia Hemnalini oli hilpein mielin odottanut vilkasta keskustelua, tutunomaista tulevaisuudensuunnitelmien pohtimista ja kevein vedoin suoritettua odottavan onnen kuvailua. Hän ei voinut aavistaakaan, että muutaman minuutin kuluttua vakuuteltaisiin toisilleen uskollisuutta ja vuodatettaisiin kyyneleitä, että he mistään keskustelematta seisoisivat sanattomina vieretysten, ja yhtä vähän oli hänellä voinut olla käsitystä siitä, kuinka täydellinen mielenrauha ja epäluuloton luottamus oli oleva seurauksena.
"Sinun pitää heti mennä isän luo", virkkoi Hemnalini. "Hän oli ihan ärtynyt."
Ramesh lähti ilomielin, valmiina ottamaan vastaan jokaisen iskun, joka elämän kohtaloilla saattoi olla hänen varallensa.
VIIDESTOISTA LUKU
Rameshin astuessa jälleen huoneeseen Annada Babu loi häneen tutkivan katseen.