"Niin", vastasi Kamila. "Mitä he sinulle sanoivat?"
"He tiedustelivat, miten sinä olet sukua minulle."
Kamila ei ollut milloinkaan saanut anopiltansa oppia, millaisissa tilaisuuksissa nuoren aviovaimon on soveliasta osoittaa ujoutta. Rameshin sanat saivat hänet vaistomaisesti punastumaan.
"Minä sanoin heille", jatkoi Ramesh, "ettemme ole minkäänlaisessa sukulaisuussuhteessa keskenämme."
Kamila piti sellaista leikinlaskua ylen mauttomana. Hän kääntyi vihaisesti pois huudahtaen: "Älä puhu mielettömiä!"
Ramesh kyseli itseltään, olisiko mahdollista ilmoittaa Kamilalle koko totuus.
Samassa Kamila hypähti seisaalleen ja huudahti: "Katsohan, tuolla on varis sinun hedelmiäsi varastamassa!" Hän riensi toiseen huoneeseen, ajoi variksen pois ja toi palatessaan hedelmälautasen. "Etkö halua syödä?" kysyi hän asettaen lautasen Rameshin eteen.
Rameshin ruokahalu oli kadonnut, mutta tämä pieni huomaavaisuus liikutti häntä. "Etkö tahdo niitä itse, Kamila?" kysyi hän.
"Ota sinä ensin", vastasi Kamila paneutuen aviovaimoksi, joka syö vasta sitten, kun mies on tyydyttänyt nälkänsä. Se oli vain vähäpätöinen seikka, mutta viattoman tytön harhaluulo liikutti hänet melkein kyyneliin. Hän ei saanut mitään sanotuksi, mutta hillitsi itsensä ja alkoi syödä. Lopetettuansa hän huomautti: "Meidän täytyy lähteä tänä iltana kotiin, Kamila."
Tuon kuullessaan Kamilan kasvot synkkenivät. "Minä en tahtoisi lähteä sinne", sanoi hän.