Ramesh ymmärsi hänen sanattoman pyyntönsä. Hän nousi seisomaan ja silmäili ympärillensä, mutta heleällä hiekka-aavikolla ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä. Hän huusi jokaista ystäväänsä nimeltänsä, niin äänekkäästi kuin suinkin voi, mutta vastausta ei kuulunut.
Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi Ramesh jälleen istuutui. Neito oli nyt kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja yritti pidättää itkuansa, mutta hänen povensa kohoili kiivaasti. Ramesh tajusi vaistomaisesti, ettei pelkistä lohdutuksen sanoista ollut hyötyä, istuutui neidon viereen ja silitti hellävaroen hänen kumartunutta päätänsä ja niskaansa. Neito ei voinut enää hillitä itkuansa: hänen murheensa purkautui ilmi epämääräisinä valitusääninä. Rameshin silmiin kohosivat myötätunnon kyynelet.
Heidän kyllikseen itkettyänsä kuu oli painunut näkymättömiin. Pimeyden peitosta kuumotti autio maa kuin kaamea unennäkö, ja valkoinen hiekkaranta hohteli aavemaisena. Paikoitellen kimalteli virta tähtien heikossa valossa kuin jättiläiskäärmeen kiiltäväsuomuinen selkä.
Ramesh tarttui neidon käsiin — hentoisiin kätösiin, joita vilu värisytti — ja veti hänet hellävaroen puoleensa. Neito ei ollenkaan vastustellut; pelko oli jättänyt häneen yhden ainoan tunnon: halun saada olla toisten ihmisten seurassa. Pohjattomassa pimeydessä hän löysi kaipaamansa turvapaikan Rameshin sykkivällä lämpöisellä rinnalla. Nyt ei ollut turhan ujostelun aika: hän antautui luottavaisesti suojaavaan syleilyyn.
Aamutähti laski; virran harmajan pinnan yläpuolella idän taivas vaaleni, sitten punertui. Ramesh makasi hietikolla sikeässä unessa, ja hänen vieressään nukkui nuori morsian, pää hänen käsivarsiensa varassa. Aamuauringon säteet hipaisivat heidän silmiänsä, ja molemmat kavahtivat hereille. Hetkisen he tuijottivat ihmeissään ympärillensä kohta tajutakseen, että olivat ajautuneet oudolle rannalle ja että koti oli kaukana.
NELJÄS LUKU
Pian vilisi virralla kalastajien venheitä ja valkoisia purjeita. Ramesh huusi erään aluksen luoksensa ja sai kalastajien avulla ison soutuvenheen kotimatkaa varten. Ennen lähtöä hän antoi poliisille ohjeita kovaonnisten matkakumppaniensa etsimistä varten.
Venheen saavuttua kylän laituriin Ramesh sai kuulla, että hänen isänsä, anoppinsa ja useiden sukulaistensa ruumiit oli löydetty; muutamien venhemiesten arveltiin voineen pelastua, mutta kaikki muut olivat nähtävästi hukkuneet.
Rameshin vanha isoäiti oli jäänyt kotiin. Hän tervehti pojanpoikaansa ja hänen morsiantansa ääneen valittaen, ja kaikissa perheissä, joiden jäseniä oli ollut mukana hääretkellä, vallitsi nyt itku ja murhe. Simpukkatorvet eivät soineet, tavanomaisia tervehdyshuutoja nuorikon kunniaksi ei kuulunut. Kukaan ei osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta; kaikki kerrassaan häntä karttelivat.
Ramesh oli päättänyt poistua vaimoineen paikkakunnalta niin pian kuin hautausmenot olisivat ohi, mutta ei päässyt lähtemään, ennenkuin oli saattanut järjestykseen isänsä asiat. Perheen leskeytyneet naiset olivat pyytäneet häneltä lupaa saada lähteä pyhiinvaellusretkelle, ja sekin vaati valmistuksia.