Kamila: "Luovuitko siitä ajatuksesta minun tähteni?"
Ramesh: "Luovuin."
"Miksi teitkään niin?" kysyi Kamila nyreissään. "Sinun ei olisi tarvinnut välittää satunnaisesta sanastani. Sinä loukkaannut kovin helposti."
Ramesh hymyili. "Minä en ole ollenkaan loukkaantunut. Minun ei tee itsenikään mieli lähteä kotiin."
"Mihin me siis matkustamme?" tiedusteli Kamila jännittyneenä.
Ramesh: "Me matkustamme länteen." Kamilan silmät suurenivat, kun hän tuon kuuli. Millainen merkityksen runsaus onkaan sanassa "länsi" niille, jotka ovat tottuneet kotona kyyhöttämään! Pyhiä lippaita, voimistuttavaa ilmaa, uusia paikkakuntia, uusia nähtävyyksiä, vanhojen kuninkaiden ja keisarien jättämiä muistomerkkejä, ihmeellisiä temppeleitä, satuja ja sankari-ajan tarinoita!
"Mihin paikkoihin me matkustamme?" kysyi Kamila iloisen kiihtymyksen valtaamana.
"En ole vielä päättänyt. Me sivuutamme Monghirin, Patnan, Dinapurin, Buksarin, Ghazipurin ja Benaresin, ja jossakin näistä paikoista meidän täytyy astua maihin." Toiset noista nimistä olivat Kamilalle tutut, toiset eivät, mutta hänen mielikuvituksensa loimahti heleään lieskaan Rameshin niitä luetellessa.
"Sepä hauskaa!" huudahti hän käsiänsä taputtaen.
"Hauskuus tulee myöhemmin", virkkoi Ramesh. "Sitä ennen meidän on pidettävä huolta siitä, että saamme jotakin syödäksemme. Et kai halua käydä laivamiesten kanssa aterioimaan!"