"Mitä ihmettä!" huudahti Ramesh. "Mistä saitkaan ohukaisia?"
Kamila ei halunnut heti ilmaista salaisuuttansa. "Koeta arvata!" kehoitti hän salaperäisen näköisenä.
Ramesh kävi käsiksi ohukaisiin samalla esittäen niiden alkuperää koskevia haaveellisia arvailuja. Kun hän vihdoin arveli Aladdinin, Tuhannen ja yhden yön ihmelamppunuorukaisen, lähettäneen jonkin hengen tuomaan ne tulikuumina Belutsistanista, niin Kamilalta loppui kärsivällisyys, hän kääntyi pois ja uhkasi olla kerrassaan sanomatta, ellei Ramesh lakkaisi typeryyksiä latelemasta.
"Lakkaanhan minä", suostutteli Ramesh. "Sanohan, miten asian laita on. Minä en tosiaankaan voi arvata, mistä olet keskellä virtaa saanut ohukaisia, mutta joka tapauksessa ne ovat erinomaisia." Hän osoittikin havainnollisesti, kuinka paljon voimakkaampi hänen oli ruokahalunsa kuin tiedonjanonsa.
Seikka oli seuraavanlainen. Aluksen ollessa karilla Kamila oli lähettänyt Umeshin lähimpään kylään täydentääkseen jälleen varastojansa. Hänellä oli vielä pari rupiaa niitä taskurahoja, jotka Ramesh oli antanut jättäessään hänet kouluun, ja ne hän nyt uhrasi jauhoihin ja voihin. "Mitä haluat ostaa itsellesi?" kysyi hän Umeshilta.
"Maammoseni, minä näin kylässä maitomyymälässä hyvää hapanta kermaa. Hytissä meillä on banaaneja yllin kyllin, ja jos saisin vähän riisijauhoja, voisin valmistaa itselleni hienon vanukkaan."
Kamila suhtautui myötätuntoisesti nuoren herkkusuun suunnitelmiin.
"Onko sinulla vielä rahaa, Umesh?" kysyi hän.
"Ei yhtään, maammoseni."
Se oli kiperä juttu, sillä Kamila arasteli mennä suoraan pyytämään rahaa Rameshilta. Hieman harkittuansa hän sanoi: "Ellet nyt tänään saakaan vanukastasi, niin onhan meillä ohukaisia. Tule nyt auttamaan minua taikinan valmistuksessa."
"Entä se hapan kerma, maammoseni?"