Se lapsellinen luottavaisuus, jota poika osoitti puhutellessaan häntä "maammoseksensa", valveutti tytön sydämen syvyydessä äidin vaistot.
"Päätetty asia, Umesh", sanoi hän rohkaisevasti, "sinä lähdet meidän mukaamme."
VIIDESKOLMATTA LUKU
Rantaäyrästä reunustava pensaikko näytti myöhäisen illan kellervän viitan tummalta päärmeeltä. Ankat, jotka olivat päiväkauden oleskelleet ruokapaikoillansa, palasivat sankkenevan pimeän suojassa yösijoillensa hietasärkkien välillä sijaitseviin lammikkoihin. Varikset olivat vetäytyneet yöpuullensa ja painuneet äänettömiksi. Kaikki venheet olivat hakeutuneet rantaan, lukuunottamatta erästä isoa alusta, jota hitaasti hinattiin vastavirtaan ja joka kynti tyyneen kullanvihertävään pintaan tumman juovan.
Ramesh vei ruokotuolin peränpuolelle ja istui siellä kapean kuunsirpin heikossa valossa. Läntisellä taivaalla yön varjot sulkivat syliinsä illan viimeisen kultaisen kajasteen, ja kuutamon loihtuisassa valossa näytti maan kamara sulavan kevyeksi sumuksi. Ramesh kuiskaili itsekseen "Hem, Hem", ja rakastettu nimi kietoutui sanomattoman suloisesti hänen sydämensä ympärille. Pelkkä nimen kuiskaaminen loihti esiin kadotetun rakastetun katseen, joka ikäänkuin sumun halki suuntautui häneen sanomattoman hellänä ja samalla surunvoittoisena. Rameshia puistatti, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
Viimeksikuluneiden kahden vuoden kokemukset siirtyivät näkynä hänen silmiensä ohi. Hän palautti mieleensä ensimmäisen kohtauksen. Eipä hän ollut silloin aavistanut, kuinka kohtalokkaaksi tuo päivä hänelle muodostui! Dzhogendra oli vienyt hänet mukanaan kotiinsa, ja ujo nuorukainen oli kovin hämillänsä nähdessään Hemnalinin istumassa teepöydän päässä. Vähitellen hänen arkuutensa hävisi, ja hän alkoi viihtyä hyvin uudessa seurassa. Lähemmin tutustuttuaan hän kääntyi runolliseksi ja näki Hemnalinissa kaikkien lukemiensa rakkausrunoelmien esineen. Hän alkoi salaa ylpeillä rakastumisestansa ja sääli niitä tovereitansa, joiden täytyi tutkintojansa varten tutkia rakkauslauluja hänen sitävastoin kokiessa rakkautta elävänä todellisuutena.
Siinä muistellessaan hän oivalsi olleensa noina aikoina vain rakkauden esikartanoissa. Vasta kun näkymölle ilmaantui Kamila tehden hänen elämänsä ongelman ratkaisemattomaksi, vasta silloin, ristiaallokossa, hänen rakkautensa sai oikean muotonsa ja muuttui eläväksi todellisuudeksi.
Ramesh antoi pään painua käsien varaan siinä miettiessään. Hänen eteensä levisi elämä, elämä täynnä kyltymätöntä rakkauden kaipausta, sellaisen olennon elämä, joka on kietoutunut paulaan ja suotta ponnistelee siitä vapautuakseen. Eikö hän kykenisi paulaa rikkomaan, jos keräisi voimansa valtavaan yritykseen?
Kohottaessaan päänsä ankaran päättäväisesti hän näki Kamilan, joka seisoi aivan lähellä, kädet toisen ruokotuolin selustalla. Rameshin äkkinäinen liike sai hänet säpsähtämään. "Sinä varmaan nukuit, ja minä sinut herätin!" huudahti hän ja kääntyi katuvaisena menemään, kun Ramesh samassa kutsui hänet takaisin. "Älä ole milläsikään, Kamila, minä en nukkunut. Tulehan tänne istumaan; minä kerron sinulle tarinan."
Toivo saada kuulla tarina ihastutti Kamilaa; hän veti istuimensa aivan lähelle ja sijoittautui siihen. Ramesh oli päättänyt ilmaista hänelle koko totuuden, mutta hänestä tuntui siltä, että isku muodostuisi liian ankaraksi, jos hän tekisi tunnustuksensa ihan valmistelematta. Siksipä hän kehoittikin Kamilaa kuuntelemaan tarinaa.