Kamila ei vastannut. Sensijaan hän äkkiä nousi ja lähti pois. Hän kohtasi Umeshin, joka istui heidän hyttinsä ovella ääneti virralle silmäillen.
"Umesh, oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.
"Olen kyllä, maammoseni."
"Millainen aave se oli? Kerrohan minulle siitä!" Hän otti ruokotuolin ja istuutui pojan viereen. Yksin jäätyänsä Ramesh päätti mieluummin olla kutsumatta takaisin Kamilaa, joka näytti tosiaankin käyneen apeamieliseksi. Kuun pienoinen sirppi katosi bambutiheikön taakse. Aluksen kannelta oli sammutettu valot, ja ihmiset olivat vetäytyneet kannen alle syömään ja nukkumaan. Ketään muita hyttimatkustajia ei ollut, ja useimmat kolmannen luokan matkustajat olivat kahlanneet maihin keittääkseen siellä illallisensa. Maissa näkyi siellä täällä tiheikön lomitse tuikkavia kylätien tulia. Keskivirran väkevä juoksu tempoi ankkuriköyttä, ja silloin tällöin vavahdutteli suuren kymen tykytys koko alusta.
Tässä oudossa ympäristössä, taivaan valtaisan kumon alla Ramesh yritti parhaansa mukaan ratkaista omantunnon hänelle asettamaa ongelmaa. Oli selvää, että hänen täytyi luopua joko Kamilasta tahi Hemnalinista; ei ollut olemassa minkäänlaisia sovittelumahdollisuuksia, joiden nojalla hän olisi voinut säilyttää molemmat. Selvää oli myös, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Hemnalinilla oli vielä muita mahdollisuuksia; hän voi häätää Rameshin sydämestänsä ja ojentaa kätensä jollekin toiselle kosijalle, mutta Kamilan hylkääminen merkitsi hänen ajamista armottomaan maailmaan. Mutta sittenkään — niin itsekäs olento on ihminen — Ramesh ei saanut mitään lohdutusta siitä ajatuksesta, että Hemnalini saattoi hänet unohtaa, että hänellä oli muita mahdollisuuksia ja ettei hänen ainoa autuutensa sisältynyt häneen, Rameshiin. Päinvastoin: tuo ajatus vain äidytti hänen kaipaustansa. Neito näytti väikkyvän hänen edessänsä, melkein saavutettavissa, niin että hänestä tuntui siltä, kuin olisi tarvinnut vain kätensä ojentaa hänet saavuttaakseen.
Ramesh oli antanut päänsä painua käsien varaan siinä miettiessään. Kaukaa kuului shakaalin ulvonta, ja kohta alkoivat kylän koirat haukkua. Hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa sattui Kamilaan, joka seisoi vähän matkan päässä pimeässä, laivankaiteen luona. Ramesh nousi. "Etkö ole vielä mennyt levolle, Kamila? On jo myöhä."
"Etkö sinä lähde levolle?"
"Olen juuri lähdössä. Olen vienyt sänkyvaatteeni oikeanpuoliseen hyttiin. Älä sinäkään enää viivyttele."
Kamila hiipi ääneti hänelle osoitettuun hyttiin. Hän ei voinut kertoa Rameshille, että oli vastikään kuunnellut kummitusjuttua ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen epäröivän käyntinsä selvästi ilmaisema vastahakoisuus aiheutti Rameshissa tunnonvaivaa.
"Älä pelkää, Kamila", huusi hän toisen poistuessa, "minun hyttinihän on siinä ihan vieressä, ja minä jätän välioven auki."