Kamila kohotti ylpeästi päätänsä. "Mitäpä tässä olisi pelättävää?"
Ramesh sammutti valon hytistänsä ja paneutui makuulle.
"Minä en voi jättää Kamilaa", mietti hän. "Hyvästi siis, Hemnalini! Tämä on lopullinen päätökseni, ja sen tulee olla järkkymätön." Mutta siinä pimeässä maatessaan hän hautoi mielessänsä, mitä kaikkea menettäisi, jos Hemnalinista luopuisi, ja lopulta kävivät ajatukset niin sietämättömiksi, että hän hypähti ylös ja lähti pois hytistänsä. Korkean taivaankannen syvä tummuus johti hänen mieleensä sen varman tunnon, että kaikki hänen häpeänsä ja huolensa ei lopultakaan ollut mitään ääretöntä, vaan ajan ja paikan rajoittamaa. Nuo ylhäällä tuikkavat tähdet olivat ikuiset, ja Rameshin ja Hemnalinin rakkaudesta kertova pieni tarina parka ei ulottuisi edes niihin asti. Kuinka monta syksyistä yötä virtailisikaan suuri kymi vielä myöhemminkin tähtien alla, ohi tämän hiekkaisen särkän, häilyvän kaisliston ja puiden ympäröimän nukkuvan kylän, silloinkin, kun Rameshin kuolevaisen ruumiin olisi rovio aikoja sitten muuttanut tuhkaksi heittäen sen paljonsietävän maan helmaan ja kun hänen rauhaton henkensä olisi saavuttanut iäisen levon.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kamilan herätessä oli vielä pimeä. Ympärilleen katsahtaessaan hän havaitsi olevansa yksin; kului pari minuuttia, ennenkuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi vaivalloisesti vuoteestansa, avasi oven ja katsoi ulos. Tyynen veden pinnalla lepäsi kevyt usvaverho, pimeys tuntui käyvän harmaan kalpeaksi, ja itäisellä taivaalla, rannan puitten takana, näkyi päivänkoiton ensi kajaste. Hänen siinä katsellessaan alkoi kalastajavenheiden valkoisia purjeita sukeltaa esiin teräksenkarvaisella vedenpinnalla.
Kamilan sydämessä asui kumea tuska, jonka syytä hän ei osannut arvata. Miksi näyttikään sumuinen syysaamu niin epämiellyttävältä? Mistä johtuivatkaan nämä huokaukset, jotka kohotessaan salpasivat henkeä ja uhkasivat hersyttää silmiin kyynelet? Miksi hautoikaan hän mielessänsä hylättyä olotilaansa? Vuorokausi sitten häneltä oli vielä ollut ihan unohduksissa se tosiasia, että hän ja hänen miehensä olivat orpoja, ettei heillä ollut yhtään sukulaista eikä seuralaista. Mikä olikaan tällä välin saanut hänet yksinäisyytensä tajuamaan? Eikö Ramesh yksin riittänyt hänen tueksensa ja turvaksensa? Miksi painoikaan häntä niin kovin se tunto, että hän oli yksin ja mitättömänä tässä äärettömässä kaikkeudessa?
Hänen seisoessaan siinä avoimella ovella alkoi virran syvyydessä hehkua välkkyvä kultainen juova. Miehistö ryhtyi jälleen töihinsä, ja koneet alkoivat jälleen rämistä. Ketjujen ratiseminen ja väkipyörien narske herätti kylän poika viikarit ja houkutteli heidät rantamalle.
Meteli herätti Rameshinkin. Hän astui hyttinsä ovelle nähdäkseen, missä Kamila oli. Hänet havaitessaan Kamila säpsähti ja, vaikka olikin jo huolellisesti hunnutettu, yritti vetää huntua vielä kiinteämmin kasvoillensa.
"Oletko jo peseytynyt, Kamila?" kysyi Ramesh.
Kysymys oli varsin viaton eikä sinänsä antanut aihetta minkäänlaiseen pahastumiseen, mutta siitä huolimatta Kamila tuntui loukkaantuvan, sillä hän kääntyi pois ja pudisti vain päätänsä.