Kun Ramesh sitten peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi päänsä vaipua pöydän varaan, hiipi Kamila pois omaan hyttiinsä. Hän ei uskaltanut liikkua äänekkäästi, koska pelkäsi Rameshin kuulevan ja havaitsevan hänen lähteneen etsintäretkelle.
Hytti näytti synkältä ja vastenmieliseltä. Astuessaan kynnyksen yli hän tunsi puistatusta, ja hyljätyn ja yksinäisen olotilan tunto tulvahti ehdottomana vakaumuksena hänen mieleensä. Hänestä tuntui pimeässä siltä, kuin olisi pieni rappeutunut huone yrittänyt outona hirviönä hänet nielaista. Mutta mitä muuta suojaa hän voikaan etsiä? Ei ollut olemassa sellaista paikkaa, johon hän olisi voinut laskea pienen ruumisparkansa sulkien silmänsä siinä tiedossa, että paikka oli oikeudenmukaisesti hänen.
Hän kurkisti vielä kerran hyttiin, mutta väistyi jälleen takaisin. Hänen astuessaan kynnyksen yli Rameshin sateenvarjo putosi tinalipasta vasten aiheuttaen äänekästä kolinaa.
Melun säpsähdyttämänä Ramesh katsahti taaksensa ja nousi. "Sinäkö siellä, Kamila!" huudahti hän nähdessään hänen seisovan hyttinsä ovella. "Minä luulin sinun menneen levolle jo aikoja sitten. Pelkäänpä, että olet hieman arka. Olehan huoletta, minä en jää enää ulos. Minä menen makuulle viereiseen hyttiin ja jätän välioven auki."
"Minä en pelkää", virkkoi Kamila vilkkaasti. Hän astui nopeasti takaisin hyttiinsä ja sulki oven, jonka Ramesh oli avannut. Sitten hän heittäytyi vuoteeseensa ja peitti kasvonsa huiviinsa. Hänen mielensä valtasi pistävä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ellei hänen pitänyt saada suojelijaa eikä olla oma käskijänsä, niin elämä tosiaankin kävisi sietämättömäksi!
Aika kului vitkalleen. Ramesh nukkui sikeästi viereisessä hytissä. Kamila ei voinut enää jäädä paikoilleen, hän nousi hitaasti, astui ulos ja jäi laivan partaalle tuijottelemaan kohti virran rantaa.
Ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään elävää olentoa. Kuu oli jo painunut lähelle taivaanrantaa, ja viljavainioiden halki suikertavat polut olivat jo häipyneet näkymättömiin, mutta Kamila yritti sittenkin niitä katseellansa tavoittaa. "Kuinka monet naiset ovatkaan kantaneet vettä noita polkuja pitkin, kukin matkalla omaan kotiinsa!" mietti hän. Kotiin! Tuo ajatus sylkähdytti hänen sydäntänsä. Kunpa olisi hänelläkin jossakin pieni koti! Mutta missä?
Virran rantamat näyttivät jatkuvan äärettömiin. Pään päällä kaareutui valtava taivaanlaki Maa ja taivas, molemmat äärettömät, olivat hänelle yhtä hyödyttömät. Pienelle ihmisolennolle koko tuo rajaton avaruus oli hyödytön, sillä hän kaipasi pientä kotia.
Kamila säpsähti havaitessaan jonkun seisovan vieressään. "Älkää säikähtykö, maammoseni, minä tässä vain — —", kuului Umeshin ääni. "On jo kovin myöhä; miksi ette mene nukkumaan?"
Silloin tulvahtivat vihdoin kyynelet Kamilan silmiin; niitä oli mahdoton pidättää, ne valuivat suurina pisaroina. Kamila kääntyi pois, jottei Umesh näkisi hänen kasvojansa.