»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki, mitä voimme saada.»
»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»
Sandip katsoi minuun kysyvästi.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»
»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän, katsahtaen Amuljaan.
»He ovat jumalattaria!» huudahti Amulja innoissaan.
»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä. Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat. Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi, minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»
Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa, että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa. Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.
Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi.
»Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»
Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän. »Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti loukkaantunutta kohtaa.