»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin kykenin irroittamaan sarini kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät rahakääröt pöydälle.
Sandipin kasvot synkistyivät… Hän luultavasti ajatteli niiden olevan hopeakääröjä… Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.
»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme, että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.
Sandip oli ihan sanaton. Hän ei koskenut kääröihin eikä kysynyt mitään.
Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.
Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa. Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut, ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.
Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen, vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat valtoinaan. Minä peitin kasvoni sarini kulmaan, jota painoin molemmin käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.
Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä loistivat.
Sandip katsahti minuun kylmästi ja virkkoi: »Kuusituhatta.»
»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»