»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun Bande Mataram saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»
Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin, vaipuisin vain syvempään.
Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua. Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani, hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.
Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan. Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?
Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen tulvivan virran rantamalla?
Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin! Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja, elämän antaja, šaktin, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa, siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen. Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut kaikesta.
Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta, harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu, kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?
XVI
»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun kiinteän katseen.
Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta pyysi?