Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni, ikäänkuin loitsua lukien: »Bande Mataram, Bande Mataram, minun maani, kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta varten!»
Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle. Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen sarini kulmaan sidottua kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen sydämeeni.
Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa, kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin syntisellä kosketuksellani?
Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.
Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, — varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi, nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan myöskin uskoa ja luottamusta.
Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa, uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.
Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»
Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.
»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän kirjeen uhaten ryöstää rahastomme…»
Minä vaikenin kuin varas.