YHDEKSÄS LUKU
Bimalan kertomus
XV
Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin vihdoin osoitti minulle selvän tien.
Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin, vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.
Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.» Minä annan hänelle oman sydänvereni… noiden viidentuhannen rupian ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä, mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!
Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta mieheni kassakaapista.
Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja koko ruumiini värisi.
Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki ja sidoin ne Sarini kulmaan.
Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.