[Bengalilaisissa perheissä (kenties hindulaisperheissä yleensäkin) on tytär erikoisen hellän rakkauden esine, koska hän on perinnäisen tavan mukaan annettava varhain miehelään. Niin hän vie mukanaan hyvät muistot puolisonsa kotiin, missä hänen täytyy ensinnä tuntea itsensä vieraaksi, kunnes hänelle myönnetään hänelle kuuluva osuus. Vanhempain kotiin kohdistuva tunne on saanut juhlallisen ilmauksensa veljienpäivässä, jolloin veljet kutsutaan naimisissa olevan sisaren kotiin. Jos sisar on vanhempi, ottaa hän vastaan veljiensä kunnioituksenosoitukset ja antaa heille siunauksensa — ja päinvastoin. Tässä tilaisuudessa vaihdetaan lahjoja, joita nimitetään kunnioituksen tai siunauksen uhreiksi.]
Nämä odottamattomat sanat hämmästyttivät Amuljaa kovin. Hän seisoi hetkisen ihan jäykkänä. Sitten hän toipui, heittäytyi jalkojeni eteen, siten osoittaen suostuvansa sisarsuhteeseen, ja osoitti minulle kunnioitustansa. Kun hän nousi, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä… Sinä pieni veljeni! Minä riennän kuolemaan — salli minun ottaa kaikki syntisi mukaani! Älköön viattomuutesi milloinkaan tahrautuko minun tähteni!
Minä sanoin hänelle: »Anna minulle tuo pistooli veljenlahjaksi!»
»Mitä sillä teette, sisar!»
»Minä tahdon tutustua kuolemaan.»
»Oikein, sisareni. Maamme naistenkin pitää oppia kuolemaan ja kuolettamaan!» Samalla hän antoi minulle pistoolin.
Hänen nuorten kasvojensa loiste tuntui luovan elämääni uuden aamun kajastetta. Minä piilotin aseen vaatteisiini. Olkoon tämä veljenlahja viimeinen turva hädässäni…
Nyt, kun sydämeni äidinkammion ovi oli kerran auennut, uskoin sen pysyvän aina avoinna. Mutta tämä pelastuksen tie tukkeutui, kun rakastajatar työntyi äidin sijalle ja sulki sen jälleen. Jo seuraavana päivänä minä näin Sandipin, ja kohta karkeloi sydämessäni hillitön mielettömyys.
Mitä tämä merkitsikään? Oliko tämä nyt oikea minuuteni? Ei suinkaan! Minä en ollut koskaan ennen tietänyt, että minussa asui tämä häpeämätön, julma olento. Käärmeenlumooja oli tullut ja oli ollut taikovinaan tuon käärmeen esille pukuni laskoksista — mutta se ei ollutkaan siellä, se oli koko ajan hänen hallussaan. Jokin riivaaja oli saanut minut valtoihinsa, ja se, mitä nyt teen, on hänen työtänsä — minua itseäni se ei koske.
Tuo riivaaja oli eräänä päivänä saapunut luokseni punaisine soihtuineen ja oli sanonut: Minä olen sinun maasi. Minä olen sinun Sandipisi, sinun tulisoihtusi. Minä olen sinulle enemmän kuin yksikään omaisistasi. Bande Mataram!» Ja minä olin vastannut, kädet ristissä: »Sinä olet minun uskontoni. Sinä olet taivaani. Kaiken muun, mikä on minun omaani, pyyhkäisköön pois minun rakkauteni. Bande Mataram!» S Viisituhatta siis? Viisituhatta! Sinä tarvitset tuon summan huomenna? Huomenna sinä sen saat! Näissä epätoivoisissa orgioissa olkoon tuo viidentuhannen» uhri viinin vaahtona — ja sitten hurjiin juominkeihin! Liikkumaton maailma on keinuva jalkojemme alla, silmämme säihkyvät tulta, korvissamme pauhaa myrsky, ja todelliset samoinkuin kuvitellutkin oliot häämöttävät epämääräisinä edessämme. Sitten me syöksymme hoiperrellen kuoleman kuiluun — ja tuokiossa sammuu tuli, tuhka hajoaa, ja mitään ei jää jäljelle.