Kauheata! Hän ei empinyt hetkeäkään aikoessaan surmata vanhan kelpo rahastonhoitajamme! [Rahastonhoitaja on virkamies, joka tulee useimmin tekemisiin zamindarin talon naisväen kanssa, koska hän ottaa vastaan heidän tilauksensa ja toimittaa heidän ostoksensa. Niinmuodoin hän kuuluu perheeseen kiinteämmin kuin muut.] Nähdessään hänen vilpittömät kasvonsa olisi luullut, ettei hän voi tehdä pahaa kärpäsellekään, mutta millaisia sanoja hänen suustansa tulvikaan! Oli ilmeistä, ettei rahastonhoitaja ollut hänelle mikään todellinen, elävä olento: hänen sijallaan oli jotakin tyhjää, elotonta, tunteetonta, johon kävi sovittaminen Gitan yleisiä lauselmia, esimerkiksi: se, joka surmaa ruumiin, ei surmaa mitään!
»Mitä ajatteletkaan, Amulja?» huudahdin minä vihdoin. »Etkö tiedä, että kunnon vanhuksella on vaimo ja lapsia ja että hän…»
»Mistäpä löydämme miehiä, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia?» keskeytti hän. »Nähkääs, armollinen rouva, se mitä nimitämme sääliksi, on oikeastaan vain itsemme säälimistä. Me arastelemme omain hentojen vaistojemme haavoittumista, ja senvuoksi emme uskalla iskeä! Surkeata! Äärimmäistä pelkuruutta!»
Minä hämmästyin kuullessani Sandipin sanoja tuon pojan suusta. Hän oli vielä ihastuttavan nuori — siinä iässä, jolloin ihminen voi uskoa hyvään sen itsensä vuoksi, siinä iässä, jolloin ihminen todella elää ja kasvaa. Minussa heräsi äidin tunne.
Minulle itselleni ei enää ollut olemassa hyvää eikä pahaa — oli vain kuolema, kaunis, houkutteleva kuolema. Mutta kun kuulin tuon poikasen puhuvan vanhan miehen surmaamisesta niin rauhallisesti kuin olisi kysymyksessä ollut ihan oikea asia, valtasi minut kauhu. Mitä selvemmin näin, ettei hänen sydämessään ollut syntiä, sitä kaameammin minuun vaikutti hänen sanojensa synti. Tuntui siltä, kuin isien synnit olisi kostettu viattomalle lapselle.
Hänen suurten, uskoa ja innostusta hehkuvien silmiensä katse liikutti minua. Hän oli sokaistuneena syöksymässä lohikäärmeen kitaan, jonne joutuneella ei ole pelastuksen toivoakaan. Kuinka hänet voi pelastaa? Miksi ei kotimaani käyttäydy niinkuin oikea äiti, joka puristaa poikaansa rintaansa vasten ja huudahtaa: »Lapseni, lapseni, mitä hyödyttääkään se, että minut pelastat, ellen minä voi pelastaa sinua?»
Minä tiedän varsin hyvin, että kaikki maailman mahdit kasvavat suuriksi liittyessään Saatanaan. Mutta Äiti on olemassa, jotta hän, vaikkapa yksinäänkin, uhmaa paholaista ja vastustaa sen juonia. Äiti ei välitä pelkästä menestyksestä, olipa se miten suuri tahansa — hän tahtoo antaa elämää ja pelastaa sitä. Nyt ojentaa sieluni kätensä pelastaakseen tämän lapsen.
Äsken minä vielä yllytin häntä ryöstämään. Kun nyt puhun asiaa vastaan, käsittää hän sen johtuvan naisellisesta heikkoudesta. He rakastavat heikkouttamme vain silloin, kun se houkuttelee maailman pauloihinsa!
»Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Amulja, minä hankin rahat», sanoin minä vihdoin hänelle.
Hänen ollessaan jo ovella minä kutsuin hänet takaisin. »Amulja», sanoin minä, »minä olen sinun vanhempi sisaresi. Tänään ei ole kalenterin mukaan veljienpäivä, mutta oikeastaan ovat kaikki vuoden päivät veljienpäiviä. Minä siunaan sinua: Jumala sinua aina suojelkoon!»