KYMMENES LUKU
Nikhilin kertomus
XII
Kuulin opettajaltani, että Sandip on liittynyt Hariš Kunduun ja että suunniteltiin suurta juhlaa demoneja hävittävän jumalattaren kunniaksi. Hariš Kundu kiristi siihen tarvittavat varat vuokramiehiltänsä. Oppineet bramiinit Kaviratna ja Vidjavagiš olivat saaneet tehtäväkseen kauniin, kaksimielisen juhlahymnin sommittelemisen.
Opettajani kiisteli äsken asiasta Sandipin kanssa. »Jumalienkin maailmassa tapahtuu kehitystä», sanoi Sandip. »Pojanpojan tulee muovailla isoisän luoma jumala oman makunsa mukaiseksi — muuten hän on pelkkä ateisti. Minun tehtävänäni on muuttaa vanhat jumaluudet ajanmukaisiksi. Minä olen syntynyt jumalien lunastajaksi; minä vapahdan heidät menneisyyden orjuutuksesta.»
Poikaiältämme asti olen nähnyt, millainen aatteillaleikittelijä Sandip on. Totuuden etsiminen ei herätä hänessä ollenkaan mielenkiintoa, mutta leveä pilkanteko ilahduttaa hänen sydäntänsä. Jos hän olisi syntynyt Afrikan villien keskuudessa, olisi hän kuluttanut sievän ajan keksimällä todisteen toisensa jälkeen sille väitteelle, että kannibalismi on paras keino ihmisten välisen todellisen yhteyden edistämiseksi. Mutta ne, jotka petosta harjoittavat, pettävät lopulta itseänsä, ja olenpa varma siitä, että Sandip uuden harhapäätelmän keksiessään joka kerta luulottelee keksineensä totuuden, miten ristiriitaiset hänen keksintönsä muuten lienevätkin.
Minä en kumminkaan suostu edistämään sellaisten huumausaineiden valmistamista maassamme. Nuoret miehet, jotka ovat valmiit tarjoamaan palveluksiansa isänmaalle, eivät saa totuttautua päihtymykseen. Henkilöille, jotka tahtovat saada jotakin aikaan kiihoitusvälineitä käyttäen, on kiihoitus ihmisen sielua tärkeämpi.
Minun täytyi sanoa Sandipille Bimalan läsnäollessa, että hänen on lähdettävä pois. Molemmat kenties otaksuvat sen tapahtuneen väärien vaikuttimien nojalla. Mutta minun täytyy päästä vapaaksi, vapaaksi siitä pelostakin, että minut ymmärretään väärin. Ymmärtäköön Bimalakin minut väärin…
Dakkasta saapuu yhä enemmän muhamettilaisia saarnaajia. Alueillamme asuvat muhamettilaiset olivat aikojen kuluessa vieraantuneet lehmien tappamisesta melkein yhtä täydellisesti kuin hindulaiset. Mutta nyt sattuu silloin tällöin sellaisia teurastustapauksia. Minä kuulin asiasta ensi kerran muutamilta muhamettilaisilta vuokramiehiltäni, jotka sanoivat inhoavansa sellaista menettelyä. Tässä oli ilmeisesti syntymässä vaikea tilanne. Toistaiseksi asia ei ollut vaarallinen, mutta yltiöpäisyys oli epäilemättä valmis leimahtamaan ilmiliekkiin, jos kohtaisi vastustusta. Siinäpä ilmeneekin tämän siirron nerokkuus!
Minä kutsutin luokseni muutamia huomattavimpia hindulaisia vuokramiehiäni ja koetin esittää heille asiaa oikeassa valossa. »Me voimme pitää jäykästi kiinni vakaumuksistamme», sanoin minä, »mutta meillä ei ole määräysvaltaa toisten vakaumuksiin nähden. Vaikka monet meikäläisistä kuuluvatkin Višnu-uskoon, suorittavat Sakti-uskolaiset siitä huolimatta eläinuhrejansa. Sitä ei voi auttaa. Samaten täytyy meidän nyt sallia muhamettilaisten menetellä niinkuin parhaaksi näkevät. Niinpä pyydän teitä pidättymään kaikista väkivaltaisuuksista.»