Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva kykenisi toisia pelastamaan!
Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar, että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.
Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.
Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.
Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin. Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.
Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun, jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.
En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa.
»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä tämä odottamaton kunnioitus?»
»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee. Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois, mutta hän huusi minut takaisin.
»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi, rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan. Tulethan?»