KAHDESTOISTA LUKU
Nikhilin kertomus
XV
Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen onnettomuus.
Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa, mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten? Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan virtaan.
Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy. Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.
Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät kirjojasi pois kirstumäärin?»
»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin minä.
»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö siis aio ollenkaan palata kotiin?»
»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina asumaan.»