Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»
Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut hänen palvelemansa jumala.
Bimalan kertomus
XXIII
Lähdetään, lähdetään! Nyt on tullut aika kohottaa purjeet ja matkata sinne, missä rakkauden virta yhtyy hartaan kunnioituksen mereen. Sen puhtaaseen sineen painuu ja katoaa virran raskas muta.
Minä en pelkää enää mitään — en itseäni enkä ketään muuta. Olen kulkenut tulen läpi. Kaikki syttyvä on palanut poroksi; se, mikä on jäänyt jäljelle, on kuolematonta. Minä olen laskenut olemukseni uhrina hänen jalkojensa eteen, joka on upottanut kaikki syntini kärsimyksensä syvyyteen.
Tänä iltana me matkustamme Kalkuttaan. Sisäinen levottomuuteni on minua tähän asti estänyt tavaroitani järjestämästä. Nyt minä ne järjestän ja kerään matkakirstuihin.
Hetkisen kuluttua minä huomasin mieheni tulleen minua auttamaan.
»Se ei käy päinsä», sanoin minä. »Etkö olekin luvannut nukkua?»
»Lienenpä luvannut», vastasi hän, »mutta uni ei ole luvannut tulla, enkä minä löydä sitä mistään.»