Temppelistämme kaikui iltakellojen soitto. Minä tiesin Bara Ranin nyt istuvan siellä, kädet liitettyinä yhteen, hiljaa rukoillen. Minä en voinut väistyä askeltakaan ikkunan luota.
Tiet, tuonnempana oleva kylä ja vielä etäisemmät puurivit häipyivät yhä hämärämmiksi. Puistomme lampi silmäili kohti taivasta himmeän kiiltävänä kuin sokean silmä. Vasemmalla puolella näytti torni kurottavan kaulaansa ikäänkuin tähystääkseen jotakin kaukaista tapahtumaa.
Yön äänet pukeutuvat kaikenlaisiin valhevaatteisiin. Oksa naksahtaa, ja me luulemme vainotun pakenevan henkensä edestä. Ovi paukahtaa kiinni, ja meistä tuntuu siltä, kuin maailman sydän pelosta hytkähtäisi.
Yht'äkkiä liekehtii tulia etäisten puitten varjossa. Kohta ne taas häviävät. Toisinaan kuuluu kavionkapsetta, mutta ne ovatkin vain palatsinportista ratsastavia miehiämme.
Minusta tuntui koko ajan siltä, että koko tämä hälinä hälvenisi, jos vain voisin kuolla. Niin kauan kuin elän, vaikuttavat syntini yhä avarammalla alueella kylväen turmiota joka taholle. Mieleeni muistui lippaassani lepäävä pistooli. Mutta jalkani eivät ottaneet kuljettaakseen minua pois ikkunan luota, joten en päässyt siihen käsiksi. Enkö odotellut kohtaloani?
Yövartijan malmirumpu julisti juhlallisesti yhdennentoista tunnin alkua. Pian senjälkeen sukelsi etäältä esiin kokonainen ryhmä valoja, ja suuri ihmisjoukko eteni pimeitä teitä pitkin kuin jättiläismäinen matelija kohti palatsin porttia.
Devan syöksyi portille. Samassa ajoi pihalle ratsastaja täyttä laukkaa.
»Miten on laita, Džata?» kysyi Devan.
»Huonosti», kuului vastaus.
Minä kuulin nuo sanat selvästi ikkunaani. Mutta senjälkeen kuiskuteltiin jotakin, mitä en voinut erottaa.
Sitten saapui kantotuoli ja sen jäljessä paarit. Lääkäri asteli paarien kupeella.