Astuessani ikkunan luo näin hänen ratsastavan pois ilman minkäänlaista asetta.
Kohta senjälkeen syöksyi sisään Bara Rani. »Mitä oletkaan tehnyt, rakas
Tšota?» huusi hän. »Kuinka voit päästää hänet menemään?»
»Kutsu heti Devan!» [suuren bengalilaisen talon alkuasukaspalvelija, joka välittää yhteyttä alkuasukkaiden kanssa] sanoi hän eräälle palvelijalle.
Ranit eivät muuten milloinkaan näyttäydy Devanille, mutta Bara Rani ei nyt ollenkaan ajatellut ulkonaista muodollisuuksien noudattamista.
»Lähetä heti hänen ylhäisyytensä jälkeen ratsastava lähetti, joka tuo hänet takaisin», sanoi hän kohta Devanin saavuttua.
»Me kaikki pyytämällä pyysimme häntä jäämään kotiin», sanoi Devan, »mutta hän ei suostunut kääntymään takaisin.»
»Käske sanoa hänelle, että Bara Rani on sairas, että hän makaa kuoleman kielissä!» huusi kälyni epätoivoisena.
Devanin lähdettyä hän kääntyi raivoissaan minun puoleeni: »Sinä noita, sinä hirviö, miksi et itse kuollut, miksi lähetit hänet kuolemaan!»
Alkoi hämärtää. Aurinko laski kukkivan sadžnapuun höyhenlehväin taakse. Minä näen vielä nytkin tuon auringonlaskun kaikki vienoimmatkin vivahdukset. Laskevan auringonkiekon kummallekin puolelle kasaantuneet pilvijoukot saivat sen näyttämään valtavan suurelta linnulta, joka levitteli tulenkarvaisia siipiänsä. Näytti siltä, kuin tämä kohtalokas päivä olisi varustautunut lentämään yli yön valtameren.
Pimeni pimenemistään. Kaukainen hälinä paisui äänekkäämmäksi ja väistyi jälleen pimeään, niinkuin etäällä taivaanrannalla palavan kylän liekit leimahtavat ja jälleen katoavat.