»Kuulehan, Sandip!» huusi mieheni hänen jälkeensä.
»Minulla ei ole aikaa, Nikhil», sanoi Sandip pysähtyen ovelle. »Minulle on kerrottu, että muhamettilaiset pitävät minua verrattomana kalleutena ja vainoavat minua ryöstääkseen minut ja kuopatakseen minut kalmistoonsa. Mutta minä tunnen, että minun on vielä elettävä. Pohjoisen junan lähtöön on kaksikymmentäviisi minuuttia. Senvuoksi minun täytyy lopettaa. Voimmehan jatkaa keskustelua seuraavassa sopivassa tilaisuudessa. Jos tahdot kuulla neuvoni, älä sinäkään viivyttele, vaan lähde matkaan! Minä tervehdin sinua, kuningattareni, verta vuotavien sydänten kuningatar, hävityksen haltijatar!»
Hän syöksyi ulos. Minä seisoin liikahtamatta. En ollut milloinkaan niin kirkkaasti käsittänyt, kuinka arvottomat, mitättömät nämä kultakolikot ja jalokivet ovat. Vast'ikään minä vielä innokkaasti harkitsin, mitä otan mukaani ja miten kalleuteni kätken. Nyt minusta tuntuu siltä, ettei tarvitse ottaa mitään mukaani. Tärkeintä on, että lähtee matkaan niin pian kuin suinkin.
Mieheni nousi, tuli luokseni ja tarttui käteeni. »On jo myöhä», sanoi hän, »meillä ei ole enää paljon aikaa matkavalmistelujemme lopettamiseen.»
Samassa syöksähti Tšandranath Babu huoneeseen. Nähdessään meidät molemmat hän ensin hätkähti, mutta virkkoi sitten:
»Anteeksi, maammoseni, että häiritsen! Nikhil, muhamettilaiset ovat hurjistuneet. He työstävät Hariš Kundun rahastoa. Se ei vielä kovin haittaisi. Mutta sietämätöntä on, että he tekevät väkivaltaa talon naisille.»
»Minä tulen», sanoi mieheni.
»Mitä sinä voit siellä tehdä?» pyysin minä pitäen kiinni hänen kädestänsä. »Hyvä herra», käännyin minä hänen opettajaansa puhuttelemaan, ettekö pyydä häntä olemaan menemättä?»
»Maammoseni», vastasi hän, »nyt ei ole mitään tärkeämpää tekemistä.»
»Älä ole huolissasi, Bima!» virkkoi mieheni lähtiessään.