Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä, on oikea.»
»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni. Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän innostajamme.»
Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.
Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde, Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan hyvin. Etkö nuku riittävästi?»
Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän kieltäytyi… Isänmaan vuoksi luullakseni!
Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden pois kaikessa hiljaisuudessa… Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten? Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.
Sandipin kertomus
I
Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.
Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.