Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen, on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen sarinsa laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole täysin tietoinen.
Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa, kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.
Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä, mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.
Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti, ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken, ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»
Hän punastui sitäkin enemmän ja sopersi: »Ei, ei, minä vain…»
»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet, on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»
Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään. Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.
»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista taidettansa.»
[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija, Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja, kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa vertauskuvallisena korkeana veisuna.]
Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte varmaan mielinyt minua kurittaa.»