»Todellako? Miksi?» kysyi Bima.
»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin Nikhilin lukevan sen.»
Bima kurtisti hieman kulmiansa hiljaa vastatessaan: »Miksi sitä toivotte?»
»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet pitämään swadeši-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»
»Missä yhteydessä ovat keskenään teidän kirjanne ja swadeši?
»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän valmiiden periaatteiden mukaan, swadešissa samoinkuin kaikessa muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»
Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»
Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi», ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»
»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät tuolla tavoin heikontaa toisia.»
»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»