»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»
Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä sija.»
Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.
Kuvani on nyt Nikhilin kuvan vieressä. Mehän olemmekin vanhat ystävät!
NELJÄS LUKU
Nikhilin kertomus
III
Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!
Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet. Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme ja unemme?
Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.