Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä, jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.
Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»
Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin, mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa? Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.
»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan: »Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin valvotaan.»
Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle, kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana lamppuna.»
Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana. Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa — särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni, on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan kuvastimesta tai kuvastakaan?
Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!
»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella viihdytellään lapsia lepoon!»
Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän on totuus!
Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein, erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä kuoleman halkeaman kautta.